Ke­vä­tau­rin­gon al­ka­es­sa kim­mel­tää han­gil­la, ryn­tää­vät ih­mi­set ime­mään kai­ken mah­dol­li­sen va­los­ta saa­ta­van D-vi­ta­mii­nin. Täl­löin voi bon­ga­ta yh­den jos toi­sen­kin sei­so­mas­sa pat­saan lail­la kas­vot au­rin­koon suun­nat­tu­na. En­sim­mäi­set ke­vät sä­teet tun­tu­vat hy­vin­kin vi­at­to­mil­ta. Pu­noit­ta­va iho kui­ten­kin muis­tut­taa no­pe­as­ti le­vit­tä­mään ihol­le au­rin­ko­ras­vaa.

Teen ul­ko­töi­tä suu­rim­man osan vuo­des­ta. Sääl­lä kuin sääl­lä. Kyse on siis jat­ku­vas­ta luon­non­voi­mil­ta suo­jau­tu­mi­ses­ta. Oli ky­sees­sä sit­ten tuu­li, sade tai au­rin­ko, on suo­jaus muis­tet­ta­va, et­tä työn­sä pys­tyy te­ke­mään tur­val­li­ses­ti. Au­rin­ko­ras­van tai -la­sien unoh­ta­mi­nen ei ole vaih­to­eh­to, kun työ­ym­pä­ris­tö­nä toi­mii lumi tai ve­sis­tö.

Par­hai­ten au­rin­gol­ta suo­jau­tuu, kun vaa­te­tuk­ses­sa on pit­kät hi­hat ja lah­keet, hat­tu pääs­sä, au­rin­ko­la­sit sil­mil­lä ja ihol­la au­rin­ko­ras­vaa, jos­sa on SPF 50+. Kui­ten­kin vaik­ka kaik­ki kei­not oli­si­vat­kin käy­tös­sä, jäl­jel­le jää sil­ti usein nau­ret­ta­vat rus­ke­tus­ra­jat. Ys­tä­vä­pii­ris­sä­ni nau­res­ke­len, et­tä omak­si suo­si­kik­se­ni on nous­sut tu­li­tik­ku­rus­ke­tus, jos­sa vain naa­ma on päi­vet­ty­nyt.

Au­rin­gon hai­tois­ta pu­hu­taan kyl­läs­ty­mi­seen as­ti. Sik­si ei voi kuin ih­me­tel­lä, kun ul­ko­na työs­ken­te­le­vät kol­le­gat lait­ta­vat au­rin­ko­ras­van si­jas­ta naa­mal­le kyl­mäl­tä suo­jaa­vaa öl­jyä, jos­sa ei ole au­rin­ko­suo­jaa. Vain sik­si, et­tä naa­ma rus­ket­tui­si enem­män. Pu­he­li­mes­ta myös tar­kis­te­taan ai­ka, jol­loin UV-sä­tei­ly on kor­keim­mil­laan, jot­ta saa­daan te­hok­kain lop­pu­tu­los. Kol­le­ga ym­mär­tää ris­kit, mut­ta ha­lu­aa it­se­rus­ket­ta­van voi­teen si­jas­ta au­rin­gon ai­heut­ta­man rus­ke­tuk­sen.

Poh­joi­sen pi­mey­des­sä tal­vi­sin asu­va es­pan­ja­lai­nen ys­tä­vä­ni puo­les­taan ker­too, et­tä ko­tiin pa­lat­tu­aan hän­tä pil­ka­taan val­koi­suu­des­taan. Kos­ka hän ei tal­ven ai­ka­na pys­ty yl­lä­pi­tä­mään rus­ke­tus­taan tai hius­ten­sa au­rin­gon polt­ta­mia rai­to­ja.

Rus­ke­tus on ol­lut ja on kai yhä edel­leen yk­si kau­neu­si­han­teis­ta. Osoi­tus sii­tä, et­tä si­nul­la on ol­lut ai­kaa ol­la au­rin­gos­sa tai ra­haa len­tää ete­län­lo­mal­le. Jos au­rin­gon pal­vo­mi­ses­ta kui­ten­kin lo­pul­ta saa it­sel­leen iho­syö­vän, ei noil­la asi­oil­la ole juu­ri­kaan mer­ki­tys­tä.

En voi väit­tää, et­ten­kö oli­si it­se­kin syyl­lis­ty­nyt au­rin­gon pal­von­taan. Työ­ni myö­tä olen kui­ten­kin näh­nyt, kuin­ka no­pe­as­ti au­rin­ko ai­heut­taa tu­ho­jaan. Täs­sä siis muis­tu­tus. Suo­jaa it­se­si au­rin­gol­ta, vaih­da rus­ke­tuk­sen ke­hu­mi­nen vaik­ka­pa hius­tyy­lin ke­hu­mi­seen ja älä pilk­kaa ys­tä­vää, joka ei ole päi­vet­ty­nyt. Kal­peu­den pilk­kaa­mi­nen tai päi­vet­ty­neen ihon ke­hu­mi­nen vain yl­lä­pi­tä­vät rus­ket­tu­mi­sen ihai­lun kult­tuu­ria.

Roo­sa Sal­li­nen