Voin sa­noa syn­ty­nee­ni si­kä­li mie­len­kiin­toi­seen ai­kaan, et­tä olen pääs­syt seu­raa­maan tek­nii­kan ke­hi­tys­tä ihan ai­ti­o­pai­kal­ta. Kun olin ala­kou­lui­käi­nen, ka­ve­rin sai ulos leik­ki­mään käy­mäl­lä tä­män ovel­la pyy­tä­mäs­sä tai lan­ka­pu­he­li­mel­la soit­ta­mal­la, kos­ka mat­ka­pu­he­li­mia ei vie­lä ol­lut. To­sin olim­me si­kä­li edis­tyk­sel­li­siä lap­sia, et­tä teim­me sel­lai­set ko­tia leik­kies­säm­me. Pi­ti­hän sin­ne "ko­tiin" pys­tyä soit­ta­maan, kun oli te­ke­mäs­sä työ­mat­kaa ju­nan vir­kaa toi­mit­ta­val­la puu­tar­ha­kei­nul­la. Ta­lous­pa­pe­ri­rul­lan hyl­sy vain lit­te­äk­si, sen toi­sel­le puo­lel­le tus­sil­la nu­me­ro­näp­päi­met ja ylä­lai­taan tei­pil­lä pil­li an­ten­nik­si.

Ul­ko­na ol­tiin pal­jon, lei­kit­tiin mil­loin mi­tä­kin pi­ha­pe­liä ja jos ol­tiin si­säl­lä, niin ruu­tu­ai­kaa ker­tyi lä­hin­nä Pik­ku Kak­ko­ses­ta, Tao Tao -pie­nes­tä pan­da­kar­hus­ta, Peu­ka­loi­sen ret­kis­tä tai toh­to­ri Sy­ke­rös­tä. Al­kuun ei te­le­vi­si­o­ka­na­vi­a­kaan ol­lut kuin kak­si! Maa­il­ma laa­je­ni, kun erään kou­lu­päi­vän jäl­keen oli ko­tiin il­mes­ty­nyt VHS-vi­de­o­nau­hu­ri. Kir­kon­ky­läl­le muu­ton jäl­keen oli soit­ta­mi­seen tar­jol­la pu­he­lin­kop­pe­ja ja ylei­sö­pu­he­li­mia, jos tuli tar­ve soit­taa ei­kä ol­lut ko­to­na. Al­kuun ne toi­mi­vat ko­li­koil­la ja myö­hem­min pu­he­lut mak­set­tiin pu­he­lu­kor­teil­la, jois­ta sai sit­ten sal­don nol­lau­tu­es­sa ke­räi­ly­kor­tin.

Kah­dek­san­nel­la luo­kal­la otin kou­lus­sa va­lin­nai­sek­si tie­to­tek­nii­kan. Se oli ai­kaa, jol­loin tie­dos­tot tal­len­net­tiin le­vyk­keil­le, ler­puil­le tai kor­puil­le. Olin ai­noa tyt­tö poi­kien jou­kos­sa ja jo en­sim­mäi­sel­lä tun­nil­la tun­tui, et­tä nyt ol­laan jon­kin suu­ren ää­rel­lä il­man in­ter­ne­ti­ä­kin, sen yleis­ty­mi­seen ku­lui vie­lä pari vuot­ta. Ko­ti­ko­net­ta meil­le ei en­nät­tä­nyt tul­la ol­len­kaan mi­nun ko­to­na asu­es­sa. En­sim­mäi­sen mat­ka­pu­he­li­men sain kun läh­din am­mat­ti­kou­luun toi­sel­le paik­ka­kun­nal­le. En toki vie­lä omaa, vaan se No­kia oli lai­nas­sa äi­din ka­ve­ril­ta. En­sim­mäi­set kän­ny­kät oli­vat omi­nai­suuk­sil­taan mel­koi­sen yk­sin­ker­tai­sia ny­ky­päi­vän äly­pu­he­li­miin ver­rat­tu­na. Niis­sä mie­leen­pai­nu­vim­pia omi­nai­suuk­sia oli, et­tä teks­ti­vies­tin mak­si­mi­pi­tuus oli 160 merk­kiä ja akun kes­to oli mie­le­tön. Pie­nel­le, vä­rit­tö­mäl­le näy­töl­le pys­tyi os­ta­maan yk­sin­ker­tai­sia ku­via ja soit­to­ää­nien hank­ki­mi­seen­kin sai ra­haa ku­lu­maan. Käyt­tö­ku­lut pi­det­tiin ai­sois­sa sal­do­ra­jal­la ja ma­to­pe­li saat­toi hy­vin­kin ol­la pu­he­li­men ai­noa. Ja net­tiä ei tie­ten­kään ol­lut.

Noi­den li­säk­si on ta­pah­tu­nut hy­vin pal­jon muu­ta­kin, sil­lä ke­hi­tys on ol­lut mel­kois­ta. Se on tuo­nut tul­les­saan hy­viä asi­oi­ta ja ih­mis­kun­nan mah­dol­li­suu­det tun­tu­vat ra­jat­to­mil­ta. Mut­ta kyl­lä pie­nel­lä hai­keu­del­la muis­te­len myös men­nei­tä, jol­loin elä­mä tun­tui yk­sin­ker­tai­sem­mal­ta ja sen täyt­ti­vät toi­sen­lai­set asi­at.

Sari Pit­ko

sari.pit­ko@ko­ti­kar­ja­la.fi