Olipa ankara talvi. Erityisen hankalan siitä teki paleltunut nenäni, joka ei tuntunut kestävän parin minuutin matkaa parkkipaikalta lapsen eskariin. Tämän vuoksi hiihtäminen jäi yhteen kertaan ja lähes kaikki muutkin talviulkoiluhaaveeni toteutumatta. Tuntuu, kuin olisin viettänyt viimeiset pari kuukautta sisätiloissa.
Siksi kevään tulo on tuntunut tänä vuonna jopa poikkeuksellisen mahtavalta. Purot eivät tätä kirjoittaessa vielä varsinaisesti solise, mutta otimme perheeni kanssa varaslähdön ja kävimme pihalla kaivamassa routaiseen maahan pieniä ojia, joissa uitimme oljenkorsia. Näitä sitten tökimme eteenpäin noin puolen sentin syvyisessä kuravedessä. Koska minä ja poikani vietämme nykyisin ison osan ajastamme Keskimaassa, päätimme, että kyseessä ovat haltioiden veneet.
Kevät on kenties suosikkivuodenaikani. Juuri purojen rakentaminen ja sulavan veden seuraaminen ovat aina olleet kevättunnelmointieni keskiössä. Muistan vieläkin erään keväisen iltapäivän ja suuret padot, joita rakensin nuoskalumesta Kuopion Harjukadulla noin viisivuotiaana. Vesi syöksyi hurjaa vauhtia katuviemäriin, kun vapautin vedet.
Teini-ikäisenä minun oli tapana mennä Vuorilammen metsiin katselemaan sulavan lumen aikaansaamia pieniä koskia ja kuuntelemaan lintujen keväistä laulua. Kun aikoinani muutin Helsinkiin, jäin kaipaamaan juuri näitä luontoelämyksiä.
Lämmön, odotuksen ja ilon lisäksi kevääseen liittyy myös muita, hankalammin määriteltävissä olevia tuntemuksia. Kauko Röyhkä laulaa paniikin tunteesta, joka tulee joka kevät. ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, kirjoittaa puolestaan T.S. Eliot runossaan Autiomaa. Igor Stravinskyn Kevätuhrin kuuntelu kuuluu keväisiin perinteisiini. Tutustuin teokseen jo vuosikymmeniä sitten, mutta en osaa vieläkään sanoa, pidänkö minä tuosta kaoottisesta ja ajoittain suorastaan rasittavasta sävellyksestä.
Kenties kevättä kuvaakin parhaiten liike ja levottomuus. Se on myös seikkailujen aikaa. J.R.R. Tolkienin kirjassa Hobitti on huhtikuu, kun Bilbo Reppuli lähtee matkalle kohti Yksinäistä vuorta. Myös meidän perheessämme kevät merkitsee uuden alkamista. Vajaan kuukauden kuluttua olen lähdössä Vantaalle maalaamaan tulevaa asuntoamme. Olen iloinen ja innoissani, mutta samalla mielessäni on jonkinlainen haikeus. Suoraan Kiteen asuntomme takapihalta pääsee Päätyeenlahden rantametsikköön, joka on poikani ja minun leikeissä muuttunut Rivendelliksi, Hobittilaksi tai Mordoriksi. Minä olen Bilbo ja poikani Merri. Joskus olen Gandalf. Minulle tulee ikävä näitä paikkoja.
Kevättunnelmoinnissa kannattaa kuitenkin muistaa maltti. Ensimmäisenä Kiteen-keväänäni muutama vuosi sitten katselin tyrmistyneenä, kun takapihan juuri paljastunut nurmikko oli peittynyt paksuun valkoiseen lumivaippaan. Oli toukokuu.
Miikka Kivinen