Täl­lä het­kel­lä Suo­mes­sa käy­dään kii­vas­ta kes­kus­te­lua maa­han­muut­ta­jis­ta ja suo­men kie­les­tä. Mo­lem­mat ai­heet kos­ket­ta­vat mi­nua hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Sik­si kuun­nel­tu­a­ni kan­sa­ne­dus­ta­ja Tee­mu Kes­ki­sar­jan pu­heen koin tär­ke­äk­si il­mais­ta mie­li­pi­tee­ni.

Mis­tä kan­sa­ne­dus­ta­jan in­to­hi­moi­nen mo­no­lo­gi ker­too? Sii­tä, kuin­ka eng­lan­nin­kie­li­set sa­nat val­taa­vat vä­hi­tel­len ti­laa suo­men kie­les­sä. Huo­li kie­len koh­ta­los­ta saat­taa tun­tua lii­oi­tel­lul­ta, mut­ta mie­les­tä­ni se on to­del­li­nen. Pari vuot­ta sit­ten kuu­lin täs­tä ai­hees­ta käy­dyn kes­kus­te­lun ju­nas­sa Tam­pe­reel­ta. Juu­ri sii­nä ju­nas­sa, joka oli täyn­nä nuo­ria, jot­ka pu­hui­vat suo­men ja eng­lan­nin se­koi­tus­ta, ky­sy­mys nou­si esiin. Van­hem­mat suo­ma­lai­set oli­vat sel­väs­ti tyy­ty­mät­tö­miä tä­hän ”uus­kie­leen”. Jos­kus he ei­vät yk­sin­ker­tai­ses­ti ym­mär­tä­neet, mis­tä vas­ta­pää­tä is­tu­vat pu­hui­vat.

Kie­li on kan­sal­li­sen iden­ti­tee­tin pe­rus­ta: se ”lii­maa” yk­si­löt yh­teen kan­sak­si ja muo­vaa lo­pul­ta kan­sa­kun­nan. Oman kie­len pu­hu­mi­nen ja lu­ke­mi­nen – ni­me­no­maan äi­din­kie­lis­ten kir­jai­li­joi­den, ei­kä vain kään­ne­tyn kir­jal­li­suu­den – on tär­ke­ää. Mi­ten me, eri kie­liä pu­hu­vat ih­mi­set, ero­am­me toi­sis­tam­me? Kult­tuu­ri­koo­din eri­tyis­piir­tei­den kaut­ta, jot­ka vä­lit­ty­vät kie­len avul­la. Kuul­les­saan äi­din pu­het­ta jo keh­dos­sa lap­si omak­suu tun­tei­den hie­no­va­rai­set sä­vyt ja op­pii, mi­ten iloa, hy­väk­syn­tää tai pel­koa il­mais­taan.

Ul­ko­maa­lai­sis­ta pu­hut­ta­es­sa kan­sa­ne­dus­ta­jan vies­ti ei mie­les­tä­ni kuu­los­ta louk­kaa­val­ta. Kyl­lä, hän kan­nus­taa uu­teen maa­han muut­ta­nei­ta ih­mi­siä op­pi­maan sen kie­len. En näe täs­sä mi­tään louk­kaa­vaa.

KUD­RI­AS­HO­VA NA­TA­LIA,

psy­ko­lo­gi,

Ri­ve­ri­an opis­ke­li­ja