Van­hem­pa­ni os­ti­vat meil­le PC:n jos­kus 1990-lu­vun alus­sa. Tie­to­ko­ne­pe­laa­mi­ses­ta tuli heti yk­si suo­sik­ki­har­ras­tuk­sis­ta­ni. Ylä­as­teel­la olin niin in­nois­sa­ni Taru sor­mus­ten her­ras­ta -ai­hei­ses­ta pe­lis­tä, et­tä muis­tan jopa pyö­räil­lee­ni kou­lus­ta ko­tiin ja ta­kai­sin pe­la­tak­se­ni ruo­kai­lun ja vä­li­tun­nin ajan. Pe­li­ai­kaa ker­tyi eh­kä 15 mi­nuut­tia, mut­ta mi­nus­ta se oli sen ar­vois­ta.

Kiin­nos­tuk­se­ni pe­laa­mi­seen vaih­te­li eri ai­koi­na, ja noin kol­me­kymp­pi­se­nä se al­koi to­den te­ol­la hii­pua. Eräs kään­ne­koh­ta ta­pah­tui jou­lu­lo­mal­la su­ku­lais­ten luo­na. Oli aa­mu­yö ja pe­la­sin tuol­loin suo­sit­tua World of Warc­raft -pe­liä lap­suu­te­ni huo­nees­sa pa­ri­ta­lon kel­la­ri­ker­rok­ses­sa. Pe­lis­sä oh­ja­sin peik­ko­pap­pia, joka juok­sen­te­li tal­vi­ses­sa met­säs­sä. Muis­tan kat­so­nee­ni ik­ku­nas­ta öi­sel­le pi­hal­le ja miet­ti­nee­ni, mik­si en it­se ole juok­se­mas­sa han­gil­la raik­kaas­sa ul­koil­mas­sa. Pe­laa­mi­nen al­koi tun­tua ma­sen­ta­val­ta ja tunk­kai­sel­ta.

Sil­ti han­kin edel­leen it­sel­le­ni pe­le­jä. Luin myös leh­dis­tä ar­vos­te­lu­ja, jois­sa par­hai­den uu­tuus­pe­lien heh­ku­tet­tiin ole­van kir­jo­jen ja elo­ku­vien ta­soi­sia tai­de-elä­myk­siä. Tes­tai­lin näi­tä ke­hut­tu­ja pe­le­jä, mut­ta ne ei­vät saa­neet mi­nua enää mu­kaan­sa sa­mal­la ta­val­la kuin tei­ni-ikäi­se­nä.

Huo­ma­sin kui­ten­kin kai­paa­va­ni pe­laa­mis­ta. Mi­nul­la pe­laa­mi­sen oli ai­na liit­ty­nyt jon­kin­lai­nen huo­let­to­muus. Se oli maa­il­ma, jos­sa ei ol­lut suo­rit­ta­mis­ta tai pak­koa. Se, et­tä en enää pääs­syt pe­lien maa­il­maan tun­tui me­ne­tyk­sel­tä.

Vii­me vuon­na pe­lit kui­ten­kin pa­la­si­vat elä­mää­ni. Os­tin sen enem­pää poh­ti­mat­ta edul­li­sen au­to­pe­lin, jon­ka pe­ru­si­de­a­na on kul­jet­taa ta­va­roi­ta pai­kas­ta toi­seen han­ka­lis­sa maas­tois­sa. 4-vuo­ti­as poi­ka­ni in­nos­tui pe­lis­tä val­ta­vas­ti. Peli tuli mu­kaan hä­nen mui­hin leik­kei­hin­sä ja tie­tyl­lä ta­paa osak­si hä­nen iden­ti­teet­ti­ään – jon­kun ai­kaa ker­toi ole­van­sa Pek­ka-rek­ka­mies.

Vaik­ka pi­dän tär­ke­ä­nä, et­tä pe­laa­mi­ses­ta voi naut­tia ihan sen it­sen­sä vuok­si, on mi­nus­ta ol­lut haus­ka näh­dä, kuin­ka poi­ka­ni tai­dot ovat ke­hit­ty­neet pe­lien myö­tä. Hän on op­pi­nut esi­mer­kik­si eng­lan­tia ja kar­tan lu­ke­mis­ta.

Ovat­pa pe­lit he­rät­tä­neet lap­ses­sa­ni myös fi­lo­so­fis-tek­ni­siä poh­dis­ke­lu­ja. Hän on esi­mer­kik­si ky­sy­nyt, mik­si pe­li­a­lu­eel­la on ra­jat ja mitä nii­den toi­sel­la puo­lel­la on. Tai kuin­ka näp­päi­mis­tön pai­na­mi­nen joh­taa liik­kee­seen ruu­dul­la. Li­säk­si ­- ja kaik­kein tär­keim­pä­nä - pe­laa­mi­nen on ol­lut mu­ka­vaa yh­teis­tä te­ke­mis­tä.

Ja sii­nä vai­hees­sa, kun pe­laa­mi­nen al­kaa tun­tua tunk­kai­sel­ta, läh­dem­me juok­se­maan raik­kaa­seen ul­koil­maan.

Miik­ka Ki­vi­nen

miik­ka.ki­vi­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi