Nyt vaa­lien ai­kaan il­mas­sa on mei­nin­kiä, et­tä asi­oi­den pi­täi­si muut­tua. Jol­le­kin ää­nes­tä­jäl­le nu­me­ron kir­joit­ta­mi­nen on ru­tii­ni ja toi­sel­le har­kit­tu hen­ki­lö­koh­tai­nen kan­ta. Ma­ta­lan mö­kin mum­mo syr­jä­ky­läl­lä pi­tää ai­van eri asi­oi­ta tär­kei­nä kuin teh­taan pat­ruu­na, joka ar­me­li­ai­suu­des­saan palk­kaa työ­mie­hiä hih­nal­le, pu­hu­mat­ta­kaan tä­nään lak­koi­le­vis­ta päi­vä­ko­tien ja kaup­po­jen duu­na­reis­ta hei­dän ha­lu­tes­saan tie­ten­kin sitä yh­tä ja ai­no­aa: ra­haa!

Kir­ka ja Juha Watt Vai­nio lau­la­vat ih­mi­se­lä­mäs­tä ja sii­tä muut­tuu­ko mi­kään. Kir­kal­la ”kaik­ki on ai­na sa­man­lais­ta mut­ta rak­kau­tem­me kes­tää” ja Juha Watt neu­voo nuor­ta nä­ke­mään elä­män ”suu­rin piir­tein sel­lai­se­na kuin se on”.

Sii­nä­pä läk­sy! Omia läk­sy­jä­ni olen saa­nut lu­kea koko elä­män ajan. Us­kon­nol­li­ses­sa ko­dis­sa­ni 1960-lu­vul­la aja­tel­tiin, et­tä "em­me puu­tu yh­teis­kun­nan asi­oi­hin, kos­ka Ju­ma­la hoi­taa ja joh­taa yh­teis­kun­taa ja his­to­ri­aa.” Ju­ma­la oli sii­hen ai­kaan re­a­li­teet­ti ja si­ten Ka­te­kis­muk­ses­sa luki. Sel­lai­nen aja­tus ei kan­nus­ta­nut muu­tok­seen päin. Se an­toi val­taa pi­tä­vil­le ti­laa. Sitä en sil­loin ta­jun­nut, kos­ka ylei­ses­ti elet­tiin ”Her­ran pe­los­sa”. Kui­ten­kin Ju­ma­la-us­ko an­toi lap­sel­le koko elä­mäk­si ko­ke­muk­sen tur­vas­ta Kor­keim­man suo­jas­sa.

Omal­la koh­dal­la­ni, joh­tu­en gee­ni­taus­tas­ta, aloin ko­kea pro­tes­ti-miel­tä ko­ti­vä­ke­ä­ni (”esi­val­ta”) ja ”kai­ken­maa­il­man mää­räi­li­jöi­tä” koh­taan. En su­lau­tu­nut mi­hin­kään ryh­mään hel­pos­ti vaan ai­na piti teh­dä työ­tä viih­ty­mi­sen eteen. Elä­män ko­ke­mis­ta­pa­ni ja esi­ku­vat vai­kut­ti­vat, et­tä ajau­duin it­ses­tään sel­väs­ti, tois­ten va­roit­te­luis­ta huo­li­mat­ta, pa­pin­kou­luun. Mi­nul­la oli pe­rin­teel­li­nen us­ko ja tar­ve muut­taa maa­il­maa, vai­kut­taa edes jol­la­kin ta­val­la ei­kä vain myö­täil­lä. Sii­nä tar­pees­sa te­o­lo­gi­nen oli vas­taus juu­ri mi­nul­le. Siel­tä sain ajat­te­luun si­säl­töä ja työ­ka­lu­ja.

30 vuot­ta pap­pi­na tääl­lä Poh­jois-Kar­ja­las­sa opet­ti, et­tä srk:n pap­pi­na ei voi vai­kut­taa lai­tok­ses­saan sen enem­pää kuin min­kä hoi­taa en­nal­ta kaa­voi­te­tut vir­ka­teh­tä­vät. Lai­tos­ta pi­de­tään pik­ku­tar­kas­ti kaa­va­mai­suu­den ihan­tees­sa ei­kä su­vai­ta lip­su­mis­ta. –  Sel­lais­ta elä­mä on! 

Kui­ten­kin si­säi­nen pak­ko vaa­ti mi­nua sa­no­maan ja käyt­tä­mään kou­lu­tus­ta. Olin si­säis­tä­nyt aja­tuk­sen: "Jos ei ta­pah­du mi­tään muu­tos­ta mis­sään, se on kuo­le­man tila", ”jos mi­nun työ­ni ei muu­ta mi­tään, on se ol­lut tur­ha.” Nämä tee­mat ja UT:n esi­mer­kit vai­kut­ti­vat mie­les­sä­ni koko työ­a­jan, mut­ta mi­nun oli tur­ha teh­dä it­se­ä­ni pap­pi­na ym­mär­ret­tä­väk­si muil­le.

Mei­tä uho-hen­ki­siä äi­jiä löy­tyy tääl­tä Poh­jois-Kar­ja­lan sa­lo­mail­ta: Me­nem­me met­sään is­tu­maan kan­non ne­nään, tu­lil­le ka­la­ran­noil­le, pot­kim­me ros­kat pois po­lul­tam­me, ruma sana suus­ta huu­taa vää­ryyt­tä! Ha­lu­ai­sim­me hy­vää elä­mää, ol­la on­nel­li­sia, to­teut­taa it­se­äm­me, voit­taa Kir­kan epä­toi­von sä­vel. Mut­ta nyt ää­nes­tä­es­sään jo tie­tää, mi­ten jat­kos­sa käy, ja lak­koi­li­jat pet­ty­vät odot­ta­es­saan ih­met­tä.

”Sel­lais­ta elä­mä on”, nuo­ri, van­ha, mö­kin mum­mo, teh­taan pat­ruu­na, duu­na­ri! Se vaan on niin! Maa­il­man pa­ran­ta­mi­seen voi vai­kut­taa omas­sa elä­mäs­sä. Mi­nun­kin oli pak­ko men­nä it­see­ni kuin tuh­laa­ja­poi­ka, käy­dä te­ra­pi­as­sa, sel­viy­ty­äk­se­ni. Yh­tä aut­ta­jaa­ni pi­din vä­hän tyh­mä­nä, kun hän tar­jo­si mi­nul­le hä­däs­sä­ni Juha Vai­ni­on eväi­tä: ”Ih­mis-elä­mään kuu­luu asi­oi­ta ku­ten ker­rot; niin ih­mi­set toi­mi­vat.”  – Mikä pet­ty­mys! Ts. mi­nun piti op­pia nä­ke­mään mikä oli hy­vin, myös hy­väk­sy­mään asi­oi­ta, ei vaan vaa­ti­maan. Pa­ha­na päi­vä­nä pi­täi­si ko­kea it­sen­sä mer­ki­tyk­sel­li­sek­si ja teh­dä sit­ten it­sen­sä toi­sel­le mer­ki­tyk­sel­li­sek­si.

JOR­MA LUOS­TA­RI­NEN