Pa­ri­sen kuu­kaut­ta sit­ten vai­mo­ni haas­toi mi­nut juok­su­kil­pai­luun. Olin juu­ri he­rän­nyt päi­vä­u­nil­ta, kun hän al­koi toh­keis­saan ker­toa har­ras­ta­neen­sa lo­man ai­ka­na su­ku­lais­las­ten kans­sa niin pal­jon ta­lo­nym­pä­ri­juok­sua, et­tä nyt luul­ta­vas­ti voit­tai­si mi­nut. Oli­vat kuu­lem­ma juu­ri läh­dös­sä poi­ka­ni kans­sa ki­saa­maan. Pi­din haas­tet­ta nau­ret­ta­va­na en­kä osan­nut epäil­lä pro­vo­kaa­ti­o­ta. Olen­han pa­ras juok­si­ja mei­dän per­hees­säm­me – olen juos­sut pari puo­li­ma­ra­to­nia ja osal­lis­tuin­pa nuo­re­na jopa Tu­run yli­o­pis­ton jär­jes­tä­mään juok­su­kou­luun. Kyl­mil­tään juok­se­mi­nen hie­man epäi­lyt­ti, mut­ta us­koin muu­ta­man reip­paan as­ke­leen por­tai­ta pit­kin ala­ker­taan käy­vän läm­mit­te­lys­tä.

Piir­sin maa­li­vii­van ja kil­pai­lu ker­ros­ta­lom­me ym­pä­ri al­koi. Otin rä­jäh­tä­vän läh­dön ja olin en­sim­mäi­nen ta­lon en­sim­mäi­sel­lä kul­mal­la. Kol­man­nen kul­man lä­hes­ty­es­sä olin jo yli­voi­mai­ses­sa joh­dos­sa. Juok­sin niin ko­vaa kuin pys­tyin. Ta­kaa­ni kuu­lui vai­mo­ni nau­rua.

Sil­loin va­sem­mas­ta ta­ka­rei­des­tä­ni kuu­lui hil­jai­nen nap­sah­dus. Tun­sin val­ta­vaa ki­pua ja aloin va­lit­taa ää­neen. Vai­mo­ni ohit­ti mi­nut, poi­ka­ni seu­ra­si hä­nen pe­räs­sään. Könk­kä­sin vii­mei­se­nä maa­liin.

Il­lal­la ma­ka­sin sän­gys­sä ja vai­mo­ni kan­toi jal­ka­ni pääl­le kyl­mä­kal­le­ja. Aa­mul­la hän aut­toi hou­sut jal­kaa­ni.

Ky­sees­sä ei ol­lut en­sim­mäi­nen li­has­vam­ma­ni vii­mei­sen vuo­den ai­ka­na. Ke­vääl­lä sa­tu­tin nis­ka­ni pit­käk­si ai­kaa ja en­nen säh­lyä ve­ny­tel­les­sä­ni on­nis­tuin re­väyt­tä­mään rin­ta­li­hak­se­ni.

Ker­rot­tu­a­ni ko­ke­muk­sis­ta­ni ka­ve­ril­le­ni hän poh­dis­ke­li, et­tä mi­nun tu­li­si ken­ties lii­kun­nan si­jaan kes­kit­tyä aka­tee­mi­siin har­ras­tuk­siin.

Olen lait­ta­nut nämä li­has­vau­ri­ot van­he­ne­mi­sen piik­kiin. Täy­tän va­jaan kah­den vuo­den ku­lut­tua 50. En aio täy­sin hy­lä­tä lii­kun­taa, mut­ta joka ta­pauk­ses­sa olen uu­des­sa ja hie­man han­ka­las­sa ti­lan­tees­sa. En tie­dä, mil­lais­ta lii­kun­taa us­kal­tai­sin har­ras­taa. Mi­nul­la ei ai­kai­sem­min ole ol­lut min­kään­lai­sia han­ka­lia re­väh­ty­miä ja vie­lä tois­sa ke­sä­nä juok­sin pit­kiä lenk­ke­jä met­sä­maas­tos­sa.

Vaik­ka toi­saal­ta te­ki­si mie­li hy­väl­lä omal­la tun­nol­la kes­kit­tyä kau­no­kir­jal­li­suu­teen tai vaik­ka­pa or­ki­de­oi­den kas­va­tuk­seen, tie­dän, et­tä se ei ole mah­dol­lis­ta. Lii­kun­nal­la on ol­lut val­ta­va po­si­tii­vi­nen vai­ku­tus fyy­si­seen ja hen­ki­seen hy­vin­voin­tii­ni.

Liik­ku­mi­sel­la on myös yh­teis­kun­nal­lis­ta ja ta­lou­del­lis­ta mer­ki­tys­tä. UKK-ins­ti­tuu­tin koor­di­noi­man tut­ki­muk­sen mu­kaan liik­ku­mat­to­muu­den vuo­tui­set kus­tan­nuk­set Suo­mes­sa ovat yli 3 mil­jar­dia eu­roa.

Siis­pä en­si vii­kol­la joo­gaan. Kat­so­taan, mitä lä­hes 50-vuo­ti­as ruu­mii­ni kes­tää.

MIIK­KA KI­VI­NEN

miik­ka.ki­vi­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi