1980-lu­vun lo­pul­la, noin 11-vuo­ti­aa­na, tu­tus­tuin pöy­tä­roo­li­pe­lei­hin. Nii­den pe­laa­mi­nen oli mie­les­tä­ni pa­ras­ta, mitä elä­mäs­sä pys­tyi te­ke­mään. Tuon ikäi­se­nä eri­lai­set fan­ta­si­a­ro­maa­nit, ku­ten Taru sor­mus­ten her­ras­ta, Ho­bit­ti ja Maa­me­ren ta­ri­nat oli­vat mi­nul­le hy­vin tär­kei­tä. Roo­li­pe­lit oli­vat niil­le jat­ku­mo, ikään kuin kir­ja, jos­sa saat­toi it­se ol­la pää­hen­ki­lö. Tun­tui us­ko­mat­to­mal­ta, et­tä ko­ko­nai­seen maa­il­maan pää­si si­sään vain käyt­tä­mäl­lä mie­li­ku­vi­tus­taan. Muis­tan jopa ih­me­tel­lee­ni ka­ve­reil­le­ni ää­neen, mitä ikäi­sem­me lap­set oli­vat teh­neet va­paa-ajal­laan en­nen kuin roo­li­pe­le­jä oli kek­sit­ty.

Pe­laa­mis­sa­ni roo­li­pe­leis­sä oli pe­laa­jat ja pe­lin­joh­ta­ja. Jäl­kim­mäi­nen roo­li tun­tui haas­ta­val­ta ja sa­la­pe­räi­sel­tä. Oli­han pe­lin­joh­ta­jal­la ih­meel­li­nen val­ta: hän oh­ja­si ei-pe­laa­ja­hah­mo­ja ja hir­vi­öi­tä sekä loi ker­to­mal­la maa­il­man, jo­hon me hah­moi­him­me eläy­ty­en re­a­goim­me.

Ha­lu­sin it­se­kin pe­lin­joh­ta­jak­si. Pää­tin, et­tä joh­tai­sin vain hy­vin val­mis­tel­tu­ja seik­kai­lu­ja. Mi­nus­ta tu­li­si ka­ve­ri­po­ruk­ka­ni pa­ras pe­lin­joh­ta­ja.

Os­tin Tol­kie­nin Kes­ki­maa­han si­joit­tu­van roo­li­pe­lin, jon­ka sään­tö­jä opis­ke­lin pit­kän ai­kaa. Lo­pul­ta ko­koon­nuim­me pe­laa­maan erään ka­ve­ri­ni ko­tiin. Jo­kin meni pa­has­ti pie­leen heti alus­sa. Pe­laa­jat ti­pah­ti­vat pe­lin­joh­ta­ja­na ke­hit­te­le­mää­ni an­sa­kuop­paan. En enää muis­ta yk­si­tyis­koh­tia, mut­ta tai­sin kat­soa sään­tö­kir­jan tau­lu­kos­ta, et­tä kuop­pa oli­si sa­to­jen met­rien sy­vyi­nen. Joka ta­pauk­ses­sa sel­vi­si, et­tä en hal­lin­nut pe­lin sään­tö­jä. Mi­nul­le nau­ret­tiin ja pe­li­ker­ta lop­pui sii­hen.

Sain pit­kään kuul­la ka­ve­ril­ta­ni kuit­tai­lua täs­tä kuop­pa­e­pi­so­dis­ta. Vuo­sia myö­hem­min ky­sei­seen pe­li­ker­taan osal­lis­tu­nut ys­tä­vä­ni ky­syi olut­tuo­pin ää­res­sä, mik­si en iki­nä to­sis­sa­ni ryh­ty­nyt pe­lin­joh­ta­jak­si. Ker­roin, et­tä mi­nul­le tuli ri­ma­kau­hu.

Lu­ki­oai­koi­na kiin­nos­tus roo­li­pe­le­jä koh­taan hii­pui. Ai­na sil­loin täl­löin ka­ve­ri­pii­ris­sä­ni oli pu­het­ta har­ras­tuk­sen uu­del­leen aloit­ta­mi­ses­ta, mut­ta mi­tään ei kui­ten­kaan ta­pah­tu­nut.

Jol­lain ta­sol­la kiin­nos­tus pe­le­jä koh­taan säi­lyi ai­kui­suu­teen saak­ka. Noin vuo­si sit­ten aloin tes­ta­ta ta­ri­nois­ta ja Tol­kie­nis­ta in­nos­tu­neen poi­ka­ni kans­sa va­paa­muo­tois­ta roo­li­pe­laa­mis­ta. Loim­me hah­mot ja aloim­me pe­la­ta it­se kek­si­mil­lä­ni sään­nöil­lä. Poi­ka­ni in­nos­tui ja ha­lu­si pe­la­ta li­sää.

Äs­ket­täin lai­na­sin kir­jas­tos­ta suo­men­kie­li­sen Le­gen­do­ja & lo­hi­käär­mei­tä -roo­li­pe­lin. Kau­pas­ta löy­sin puo­les­taan Kes­ki­maa­han si­joit­tu­van val­mis­seik­kai­lun, jon­ka kan­nes­sa mus­tat rat­sas­ta­jat rat­sas­ta­vat Ri­ven­del­lin edus­tal­la. Poi­ka­ni kat­se­li kir­ja­sen ku­via ja kart­to­ja. ”On­ko tämä Pomp­pi­va poni?”, hän ky­syi. Vas­ta­sin myön­tä­väs­ti. ”Mä ha­luun jo pääs­tä seik­kai­le­maan!” poi­ka­ni huu­dah­ti.

Lu­pa­sin hä­nel­le, et­tä ke­sä­kuus­sa al­ka­val­la mök­ki­lo­mal­la pe­laam­me roo­li­pe­le­jä ihan to­sis­saan. Olen pa­kan­nut mu­kaan yli 300-si­vui­sen pe­laa­jan kir­jan, lä­hes 200-si­vui­sen pe­lin­joh­ta­jan kir­jan sekä mel­kein 100-si­vui­sen seik­kai­lun. Hir­mui­nen mää­rä sään­tö­jä ja oh­jei­ta, mut­ta täs­tä se läh­tee. Pian olem­me Kes­ki­maas­sa. Ri­ma­kau­hua ei enää ole.

Miik­ka Ki­vi­nen