Al­ku­syk­syn usein niin au­rin­koi­set päi­vät edus­ta­vat mi­nul­le uu­den al­kua ja saat­ta­vat jon­kin­lai­sen hen­ki­sen vi­rey­den val­taan. Tänä vuon­na olen suun­nan­nut ener­gi­a­ni es­pan­jan kie­len opis­ke­luun.

Mi­nul­la on es­pan­jaan pit­kä suh­de. Aloi­tin sen opis­ke­lun it­se­näi­ses­ti lu­ki­o­lai­se­na 1990-lu­vun puo­li­vä­lis­sä, kun sel­vi­si, et­tä pää­si­sin vaih­to-op­pi­laak­si Mek­si­kon Pu­eb­laan.

En­sim­mäi­set päi­vät uu­des­sa maas­sa oli­vat haas­ta­via. Luul­ta­vas­ti kor­ke­an il­ma­na­lan, ai­ka­e­ron ja jon­kin­lai­sen kult­tuu­ris­ho­kin vuok­si ha­lu­sin vain nuk­kua. Ti­lan­net­ta ei hel­pot­ta­nut se, et­tä mi­nun luul­tiin ym­mär­tä­vän es­pan­jaa pal­jon pa­rem­min kuin sitä to­del­li­suu­des­sa osa­sin. Tämä joh­tui kuu­lem­ma sii­tä, et­tä suo­ma­lai­nen ak­sent­ti­ni kuu­los­ti pai­kal­li­sis­ta niin hy­väl­tä.

Al­kuun kie­len op­pi­mi­nen oli mel­ko hi­das­ta, mut­ta odot­ta­es­sa­ni pa­luu­len­toa Suo­meen pai­kal­li­nen mies ky­syi es­pan­jak­si käy­mäm­me kes­kus­te­lum­me jäl­keen, olen­ko mek­si­ko­lai­nen.

Sil­loi­ses­sa ko­ti­kau­pun­gis­sa­ni Kuo­pi­os­sa olin kou­lu­ni en­sim­mäi­nen es­pan­jan kir­joit­ta­nut yli­op­pi­las. Olin op­pi­nut kie­len ja luu­lin, et­tä se ei kos­kaan unoh­tui­si. Tu­tus­tuin la­ti­na­lai­ses­ta Ame­ri­kas­ta tul­lei­siin vaih­to-op­pi­lai­siin ja jat­koin es­pan­jan pu­hu­mis­ta.

Muu­tet­tu­a­ni pois kon­tak­tit vä­he­ni­vät ja kie­li unoh­tui. Opis­ke­lin mui­ta kie­liä ja es­pan­ja ikään kuin väis­tyi nii­den tiel­tä. Vuo­sien mit­taan tein muu­ta­mia epä­mää­räi­siä yri­tyk­siä kie­len uu­del­leen op­pi­mi­seen, mut­ta ne jäi­vät kes­ken.

Tänä ke­sä­nä jo­kin kui­ten­kin muut­tui. Sain muu­ta­maan ot­tee­seen mah­dol­li­suu­den käyt­tää es­pan­jaa ja huo­ma­sin, et­tä mi­nul­la on kie­leen edel­leen nos­tal­gi­an sä­vyt­tä­mä tun­ne­suh­de. Tun­sin iloa, kun ym­mär­sin mitä mi­nul­le pu­hut­tiin ja yri­tin it­se­kin sa­noa muu­ta­man sa­nan.

Aloin tut­kia ai­kui­so­pis­ton kie­li­va­li­koi­maa ny­kyi­ses­sä ko­ti­kau­pun­gis­sa­ni ja suu­rek­si ilok­se­ni löy­sin ta­sol­le­ni so­pi­van es­pan­jan kurs­sin. Se al­kaa nyt syys­kuus­sa.

Vii­mei­set vii­kot olen kat­so­nut suo­ra­tois­to­pal­ve­luis­ta es­pan­jan­kie­li­siä tv-sar­jo­ja, kuun­nel­lut fla­men­coa, se­lail­lut op­pi­kir­jo­ja ja lu­ke­nut ro­maa­ne­ja rin­nak­kain suo­mek­si ja es­pan­jak­si. Es­pan­ja on al­ka­nut taas elää pääs­sä­ni. Mie­les­sä­ni soi es­pan­jan­kie­li­siä lau­sei­ta, joi­ta en ole käyt­tä­nyt tai kuul­lut vuo­si­kym­me­niin. Myös vai­mol­le­ni pu­hun es­pan­jaa, vaik­ka hän ei kiel­tä osaa­kaan: No te pre­o­cu­pes, mi amor!*

Muis­tan lu­ke­nee­ni jos­tain, et­tä kiel­ten opis­ke­lu tuot­taa mie­li­hy­vä­hor­mo­nia do­pa­mii­nia. Se on var­mas­ti tot­ta. Tun­nen lä­hes jat­ku­vas­ti eri­kois­ta kai­puu­ta es­pan­jan opis­ke­lua koh­taan.

Opis­ke­lul­la­ni on myös pää­mää­rä. Olen lu­van­nut it­sel­le­ni, et­tä läh­den muu­ta­man vuo­den si­säl­lä pit­käl­le vie­rai­lul­le Es­pan­jaan. Näen jo it­se­ni is­tu­mas­sa pie­nen maa­seu­tu­kau­pun­gin kä­ve­ly­ka­dun kah­vi­las­sa syö­mäs­sä es­pan­ja­lai­sia munk­ki­tan­ko­ja chur­ro­ja.

Tääl­tä tul­laan, As­tu­ria!

(*Älä mu­reh­di, rak­kaa­ni!)

Miik­ka Ki­vi­nen