Va­jaa kol­me viik­koa sit­ten per­heem­me sai tie­don lä­hei­sen ih­mi­sen pois­me­nos­ta. Tämä ih­mi­nen oli läm­min­sy­dä­mi­nen sekä ra­kas­tet­tu äi­ti, mum­mo, vai­mo ja sis­ko. Kuo­le­ma muis­tut­ti jo ai­em­min pyö­rit­te­le­mis­tä­ni poh­din­nois­ta omas­ta elä­mäs­tä­ni ja sen mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä. Kun mi­nua ei enää ole, jää­kö mi­nus­ta tän­ne mi­tään nä­ky­vää tai muis­taa­ko mi­nua ku­kaan?

Nuo­rem­pa­na ajat­te­lin, var­sin­kin graa­fi­sen muo­toi­lun opis­ke­lu­jen jäl­keen, et­tä ha­lu­an tul­la jok­si­kin. Ha­lu­sin pa­la­vas­ti luo­da jo­tain niin vah­vaa, kau­nis­ta ja maa­il­man­kaik­keu­den mul­lis­ta­vaa, et­tä ne kes­täi­si­vät ai­kaa ja nii­tä jak­sai­si kat­soa su­ku­pol­ves­ta toi­seen. Unel­moin, et­tä tuo­tok­si­a­ni löy­tyi­si ko­deis­ta vie­lä suu­rem­mal­la var­muu­del­la kuin jos­sain vai­hees­sa Aal­to-mal­ja­koi­ta tai Fis­kar­sin sak­sia, niit­täi­sin suun­nit­te­lu­kil­pai­luis­sa kun­ni­aa ja lo­pul­ta joku te­ki­si mi­nul­le oman pie­nen Wi­ki­pe­dia-si­vun­kin! Elä­mäs­sä oli tuo­hon ai­kaan mel­koi­sen pal­jon muu­ta­kin ja ku­ten var­mas­ti osaat­te jo ar­va­ta, uut­ta Erik Bruu­nia ei syn­ty­nyt. Seu­raa­vak­si mah­dol­li­sen tun­net­ta­vuu­den ta­voit­te­le­mi­sen vä­li­neek­si tuli savi. Ke­ra­mii­kan te­ke­mi­nen oli oi­kein mu­ka­vaa ai­kan­sa, mut­ta tai­sin lo­pul­ta vä­syä ma­te­ri­aa­liin ja lop­pu­a­jas­ta tun­tui, et­tä hom­mas­ta ka­to­si hur­mi­ol­li­nen luo­mi­sen vim­ma. Ko­kei­lin sit­ten vie­lä kan­sa­lai­so­pis­ton kurs­sil­la me­tal­lig­ra­fii­kan te­ke­mis­tä, mikä vai­kut­ti oi­kein ki­val­ta, mut­ta vii­mei­nen ki­pi­nä jäi ka­dok­siin. Eh­kä se isos­sa ryh­mäs­sä teh­des­sä ek­syi mat­kal­la ja sen sai joku muu. Mut­ta sen tie­dän, et­tä nämä kaik­ki te­ke­mi­set pyr­ki­vät, enem­män tai vä­hem­män, unel­maan me­nes­ty­mi­ses­tä.

Joku ih­mis­mie­len sy­vyyk­siin pe­reh­ty­nyt ih­mi­nen saat­tai­si osa­ta ker­toa, mik­si se me­nes­ty­mi­nen tun­tui niin tär­ke­äl­tä, mut­ta lo­pul­ta oi­val­sin it­se­kin jo­tain. Et­tei mi­nun mer­ki­tyk­sel­li­syys ole si­dok­sis­sa am­ma­til­li­seen me­nes­ty­mi­seen tai sii­hen mitä olen maa­il­mal­le. Tär­kein­tä ovat mi­nun ole­mas­sa­o­lo­ni ja te­ko­je­ni mer­ki­tyk­sel­li­syys lä­hei­sil­le. Ei ole vä­liä tie­tää­kö joku mi­nut tä­nään vaik­ka In­koon huol­to­a­se­mal­la tai näh­dään­kö tai­deg­ra­fiik­kaa­ni kah­den­kym­me­nen vuo­den pääs­tä tai­de­mu­se­os­sa mut­ta sil­lä on vä­liä, et­tä olen nyt läs­nä per­heel­le­ni ja lä­hei­sil­le­ni. Toi­von, et­tä ai­na­kin pari su­ku­pol­vea eteen­päin omas­sa jat­ku­mos­sa­ni mi­nua muis­te­taan läm­möl­lä. Eh­kä jä­tän pe­rin­nök­si jo­tain sel­lais­ta, mikä saa lä­hei­se­ni tun­te­maan it­sen­sä tär­keik­si, vah­voik­si sekä mer­ki­tyk­sel­li­sik­si ja aut­tai­si kan­ta­maan hei­tä elä­mäs­sä eteen­päin.

Ja vie­lä lo­puk­si on li­sät­tä­vä, kyl­lä edel­leen koen myös kun­ni­an­hi­moa, mut­ta sel­lai­si­na pie­ni­nä an­nok­si­na ja koh­tuu­del­la nau­tit­tu­na. En­nen kaik­kea ra­kas­tan pe­rus­te­ke­mis­tä ja -ole­mis­ta.

Sari Pit­ko

sari.pit­ko@ko­ti­kar­ja­la.fi