Äi­tien­päi­vä on jo ta­ka­na­päin, mut­ta kun on äi­ti, niin ai­hei­ta kir­joit­ta­mi­sel­le löy­tyy run­saas­ti. On niin ar­kis­ta elä­mää kuin juh­la­het­ki­ä­kin ja ko­et­ta­vien tun­tei­den kir­jo muun­nel­mi­neen on val­ta­va.

En­sim­mäi­sen lap­sen kans­sa sekä rin­nal­la olen saa­nut ko­kea mo­net äi­tiy­teen liit­ty­vät asi­at en­sim­mäi­sen ker­ran ja vap­pu­na oli taas täl­lai­nen het­ki.

Esi­koi­nen muut­ti omil­leen, yh­tei­seen ko­tiin poi­ka­ys­tä­vän­sä kans­sa, jo nel­jä vuot­ta sit­ten. Tämä muu­tos meni yl­lät­tä­vän hy­vin, sii­hen vai­kut­ti var­mas­ti ly­hyt vä­li­mat­ka ja tie­to sii­tä, et­tä nä­ki­sim­me lä­hes vii­koit­tain. Eli toi­sin sa­no­en na­pa­nuo­ra an­toi myö­ten ja ve­nyi suh­teel­li­sen ki­vut­to­mas­ti.

Muu­ta­ma kuu­kau­si sit­ten sain en­nak­koil­moi­tuk­sen muu­tos­ta, jon­ka suun­ta­na oli­si Hel­sin­ki. Il­moi­tuk­sen muo­to oli sil­loin vie­lä kon­di­ti­o­naa­lis­sa. Eh­kä unel­ma oli sil­loin vas­ta niin alus­sa, et­tei sitä toh­ti­nut var­mak­si muo­toil­la. Tai eh­kä sil­lä ha­lut­tiin suo­jel­la äi­tiä, et­tä oli­si ti­laa ma­kus­tel­la ja poh­tia. Et­tei asia tun­tui­si niin luk­koon lyö­dyl­tä, jo pää­te­tyl­tä.

Vii­kot ku­lui­vat ja sain päi­vi­tyk­siä työ­ha­ke­muk­sien lä­het­tä­mi­ses­tä ja asun­non et­si­mi­ses­tä. Kun asi­at al­koi­vat yk­si ker­ral­laan jär­jes­ty­mään, koin val­ta­vaa iloa ja on­nea nuo­ren pa­rin puo­les­ta. Suur­per­heen äi­ti­nä, sitä elä­män si­säl­töä on run­saas­ti koko ajan läs­nä ei­kä ai­na jää vält­tä­mät­tä ai­kaa asi­oi­den poh­ti­mi­sel­le etu­kä­teen. Muut­to­suun­ni­tel­mat ja nii­den ai­ka­tau­lut­ta­mi­nen me­ni­vät vie­lä hel­pos­ti, mut­ta muut­to­kuor­maa teh­des­sä piti jo enem­män nie­les­kel­lä.

Muut­to­päi­vä­nä ta­va­rat pää­si­vät nä­tis­ti vii­den­teen ker­rok­seen, soh­vaa ka­sat­tiin ja ver­ho­ja ri­pus­tet­tiin. Mut­ta sit­ten tuli ai­ka sa­noa hei­pat, ei­kä se kui­vin sil­min on­nis­tu­nut­kaan. Me muut­to­a­pu­na ol­leet jäim­me yök­si ho­tel­liin Van­taal­le ja mat­kal­la sin­ne olo tun­tui tyh­jäl­tä. Yöl­lä en pys­ty­nyt nuk­ku­maan, sil­lä oli­han mi­nul­la lä­pi­käy­tä­vä­nä kym­me­niä eri ske­naa­ri­oi­ta asi­ois­ta, mit­kä kau­ka­na asu­es­sa voi­si­vat men­nä pie­leen en­kä oli­si lä­hel­lä aut­ta­mas­sa. Toki tä­hän ke­hää kier­tä­vään aja­tus­rul­jans­siin vai­kut­ti myös päi­vän ai­ka­na mel­koi­sen är­häk­kääk­si ke­hit­ty­nyt fluns­sa ja ai­na­kin osan voin lait­taa myös kuu­meen piik­kiin, mut­ta lo­pul­ta kui­ten­kin nu­kah­din.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä ko­ti­mat­kal­la fluns­sa ku­rit­ti ihan kun­nol­la; nenä pu­noit­ti, räkä va­lui ja sil­mät ve­tis­ti­vät. Toi­saal­ta se oli ihan hyvä, räh­jäi­nen ul­ko­muo­to­ni naa­mi­oi osan mat­kan ai­kai­sis­ta ir­ti pääs­tä­mi­sen ja ikä­vän it­kuis­ta. Jos­sain Var­kau­den koh­dal­la kuu­lin nap­sah­duk­sen ja sil­loin tie­sin na­pa­nuo­ran kat­ken­neen. Ikä­väs­tä huo­li­mat­ta, kyl­lä siel­lä pär­jä­tään.

Sari Pit­ko

sari.pit­ko@ko­ti­kar­ja­la.fi