Va­jaa pari viik­koa sit­ten kä­vin Va­la­mon luos­ta­ris­sa. Ker­ta ei ol­lut en­sim­mäi­nen, mut­ta täl­lä ker­taa se oli eri­lai­nen. Olin nyt mu­ka­na opas­te­tul­la kier­rok­sel­la ja opas oli niin hyvä, et­tä hä­nen jut­tu­jaan oli­sin voi­nut jää­dä kuun­te­le­maan vie­lä puo­len­tois­ta tun­nin jäl­keen­kin. Ai­em­mil­la vie­rai­lu­ker­roil­la luos­ta­ri on jää­nyt eh­kä vä­hän etäi­sek­si ja siel­lä on tul­lut pyö­rit­tyä mui­na tu­ris­tei­na mut­ta nyt oli mah­dol­li­suus pääs­tä sy­vem­mäl­le. Opas ker­toi luos­ta­ris­ta ja sen his­to­ri­as­ta sekä siel­lä asu­van vel­jes­tön hil­jai­ses­ta, ru­kouk­seen kes­kit­ty­väs­tä elä­mäs­tä. Kaik­ki se tun­tui hy­vin­kin rau­hoit­ta­val­ta tä­män päi­vän hek­ti­syy­teen ja kii­ree­seen ver­rat­tu­na.

Luon­nol­li­ses­ti luos­ta­ris­sa on run­saas­ti eri­lai­sia iko­nei­ta. Suu­rim­man vai­ku­tuk­sen teki Ko­ne­vit­sa­lai­nen Ju­ma­la­näi­din iko­ni, joka on yk­si ih­mei­tä te­ke­vis­tä iko­neis­ta. Iko­ni it­ses­sään ei ih­mei­tä tee, mut­ta se toi­mii vä­li­kap­pa­lee­na ja sen ää­res­sä ru­koil­leet ovat saa­neet vas­tauk­sen. Aja­tus sii­tä tun­tuu hy­vin ih­meel­li­sel­tä ja loh­dul­li­sel­ta.

Olen jo mel­koi­sen kau­an ihas­tel­lut iko­nei­ta ja ai­na Va­la­mos­sa käy­des­sä­kin nii­tä myy­mä­län puo­lel­la kat­sel­lut, mut­ta omak­si hank­ki­mi­nen on jää­nyt. Eh­kä olen aja­tel­lut, et­tä oli­si­ko se kult­tuu­rin ja us­kon­non omi­mis­ta, sil­lä olen­han kui­ten­kin lu­te­ri­lai­nen ja olin ai­na aja­tel­lut, et­tä iko­nit miel­le­tään enem­män­kin or­to­dok­si­suu­teen kuu­lu­vak­si. Opas pu­hui his­to­ri­ao­suu­des­saan ajas­ta, jol­loin kirk­ko oli ja­kau­tu­ma­ton. Iko­ne­ja­han on ol­lut jo tuol­loin ja näin ol­len ajat­te­len nyt, et­tei­vät ne niin kau­ka­na mi­nus­ta eh­kä ole­kaan. Niin­pä tein pää­tök­sen, täl­lä ker­taa vei­sin ko­tiin iko­nin.

Ko­tiin aja­es­sa poh­din tätä asi­aa enem­män­kin, mik­si iko­neis­sa on ai­na jo­kin ve­tä­nyt puo­leen­sa. Mie­tin si­tä­kin, mi­ten per­he ot­taa sen vas­taan tai mi­ten se ko­e­taan, sil­lä on­han iko­ni hy­vin us­kon­nol­li­nen ele­ment­ti. Olen ai­na miel­tä­nyt it­se­ni pe­rusk­ris­ti­tyk­si ja olen ol­lut avoin us­kon­nol­li­sil­le asi­oil­le sa­mal­la ta­val­la kuin muil­le­kin. Iko­nin myö­tä us­ko it­ses­sään ei ole kas­va­nut, mut­ta tun­nen sen läs­nä­o­lon ta­val­laan vah­vem­pa­na. Vä­hän sa­mal­la ta­val­la kuin kir­kos­sa ol­les­sa tun­nen hen­gel­li­syy­den ai­na hy­vin vah­vas­ti. Koen siel­lä suur­ta rau­haa sekä le­vol­li­suut­ta ja nyt tun­tuu, et­tä sitä sa­maa tun­net­ta kir­kon sei­nien si­sä­puo­lel­ta olen saa­nut myös ko­tiin.

Iko­ni löy­si ko­dis­tam­me oman paik­kan­sa ja se otet­tiin hy­vin vas­taan. Huo­maan py­säh­ty­vä­ni sen ää­rel­le mel­ko usein ja se rau­hoit­taa, sii­nä on hyvä ol­la.

Sari Pit­ko

sari.pit­ko@ko­ti­kar­ja­la.fi