Ravintolaan mennessäni toivon inspiroituvani jollain tavalla. Saavani ideoita esimerkiksi siitä, mitä omassa kotikeittiössä voisi kokeilla. Joskus tuntuukin, että asetanko ravintolavierailulle liian suuria paineita. Tuntuu, ettei pelkästään riitä, että nälkä lähtee. Ravintolassa käynnin pitää olla elämys.
Ehkä moinen ajatusmalli johtuu siitä, että käyn harvoin ravintoloissa ja nautin itse ruuan laittamisesta ja uusien reseptien kokeilusta kotona. Ystäväpiirissäni on myös monia taitavia ruuanlaittajia, osa jopa alan ammattilaisia, joilta olen poiminut valtavasti inspiraatiota ja oppeja. Ravintolaa valitessa laitankin paljon painoarvoa arvosteluiden lukemiselle, kavereiden suosituksille sekä sille, millainen fiilis ravintoloiden omasta sosiaalisesta mediasta välittyy.
Vuosi sitten Italiaan matkustaessani olin onnessani. Olin juuri aloittanut makumatkan itsetehtyjen gnocchien ja muiden tuorepastojen sekä täydellisen pizzataikinan metsästyksen maailmaan. Odotinkin resepti muistiinpanojeni olevan täynnä matkan jälkeen.
Valitettavasti totuus oli kuitenkin surullinen. Ravintola ravintolan jälkeen tuotti pettymyksen, vaikka kokeilimme ystäväni kanssa niin paikallisia pikku paikkoja kuin turisteja täynnä olevia ravintoloita. Ruoka maistui kuitenkin paremmalta, kun tuoreet raaka-aineet nappasi mukaan kaupasta ja valmisti ruuan retkikeittimellä retkeilypakun ulkopuolella.
Toisin kuitenkin kävi Tanskaan suunnatessani. Tämä ehkä kuulostaa hieman koomiselta. Että Tanskasta saisi paremman ravintolakokemuksen kuin Italiasta. Ei kuitenkaan pidä ymmärtää väärin, että matkalla Kööpenhaminaan inspiraatiota toi tanskalainen ruokakulttuuri. Suuntasimme matkalla korealaiseen ja japanilaiseen ravintolaan, joissa kummassakin niin ruoka kuin ravintolan tarjoama kokemus olivat mieleenpainuvia. Tanskassa vierailun jälkeen omaan keittiöön kokeiluun menivätkin niin bibimbap, mandu-dumpligit kuin erilaiset versiot ramenistakin.
Ruuan lisäksi mieleenpainuvaa oli myös ravintoloiden visuaalinen ilme sekä tarjoilu. Korealaisessa ravintolassa tarjoilija pyydettiin paikalle nappia painamalla. Pöydässä oli kolme kuviota: valmis tilaamaan ruuan, haluan tilata lisää tai haluan maksaa ruokailun. Ehkä suomalaisena tämä osa lämmitti erityisesti sydäntä, sillä ihmiskontakti tapahtui omin ehdoin. Asiakaspalvelusta ei kuitenkaan tingitty tippaakaan, päin vastoin. Plussana oli myös, ettei kukaan kysynyt, miltä ruoka maistuu juuri silloin, kun suu on täynnä ruokaa.
Roosa Sallinen