Olen tul­lut sii­hen ikään, et­tä uu­den op­pi­mi­nen vaa­tii sy­vään hen­git­tä­mis­tä ja ku­pil­li­sen jos toi­sen­kin kah­via. Tun­tuu, et­tä kaik­kea uut­ta tun­kee ovis­ta ja ik­ku­nois­ta.

Kes­ki-iäs­sä on jo omak­su­nut mel­koi­ses­ti tie­toa ja ko­ke­mus­ta. Moni asia su­juu ru­tii­nil­la ei­kä jo­kais­ta ar­jen on­gel­maa tar­vit­se rat­kais­ta alus­ta as­ti.

Sit­ten vas­taan tu­lee taas uu­si päi­vit­ty­nyt so­vel­lus tai te­ko­ä­ly, jon­ka lu­va­taan hel­pot­ta­van elä­mää.

Te­ko­ä­ly he­rät­tää mi­nus­sa tun­tei­ta. Se jo­kin epäin­hi­mil­li­nen tie­to­pank­ki kir­joit­taa, tii­vis­tää, et­sii tie­toa ja kek­sii rat­kai­su­ja no­pe­am­min kuin en­nä­tän kaa­taa uu­den ku­pil­li­sen kah­via. Se on kieh­to­vaa, mut­ta sa­mal­la ää­rim­mäi­sen pe­lot­ta­vaa.

En­nen ei kaik­ki ol­lut pa­rem­min, mut­ta ke­hi­tyk­sen kel­kas­sa is­tu­es­sa tun­tuu, et­tä teem­me ren­gis­tä isän­nän lii­an vä­hil­lä näy­töil­lä. Olen ute­li­as ja ha­lu­an tie­tää, mitä uu­del­la tek­no­lo­gi­al­la voi teh­dä, mut­ta sa­mal­la ha­lu­an säi­lyt­tää oi­keu­den epäil­lä ja teh­dä asi­oi­ta myös van­hal­la hy­väl­lä ta­val­la.

Olen ko­keil­lut te­ko­ä­lyä työs­sä­ni. An­nan sil­le ko­men­to­ja ja het­kes­sä ruu­dul­la on teks­tiä, jos­sa kaik­ki on koh­dal­laan, mut­ta sii­tä puut­tuu per­soo­nal­li­suus. Kir­joit­ta­mi­nen ei ole vain sa­no­jen aset­ta­mis­ta pe­räk­käin. Se on poh­ti­mis­ta, epä­röi­mis­tä, tul­kin­taa ja nä­kö­kul­mien et­si­mis­tä. Te­ko­ä­lyn jäl­jil­tä teks­tis­tä puut­tu­vat ne mie­len­kiin­toi­set pie­net ro­sot, joi­ta ih­mi­sen jäl­jil­tä jää.

Op­pi­mi­nen ei ole kes­ki-ikäi­se­nä sa­man­lais­ta kuin nuo­rem­pa­na. Uu­sia asi­oi­ta voi kyl­lä omak­sua ja op­pia, mut­ta jos­kus tun­tuu, et­tä tie­to vain kä­väi­see pääs­sä. Luen oh­jeen, jon­ka sa­man tien unoh­dan. Sit­ten hen­gi­tän sy­vään, hörp­pään taas kah­via ja luen uu­del­leen.

Eh­kä kyse ei ole­kaan pel­käs­tään iäs­tä, vaan kai­kes­ta sii­tä, mitä mie­les­sä liik­kuu. Uu­si opit­ta­va asia jou­tuu kil­pai­le­maan huo­mi­os­ta kai­ken sen kans­sa, mitä ar­jen pyö­ri­tys mie­leen ka­saa. Maa­il­mas­sa kun tun­tuu ole­van ny­kyi­sin koko ajan kii­re. Op­pi­a­kin pi­täi­si no­pe­as­ti ja te­hok­kaas­ti.

Yk­si etu kes­ki-iäs­sä kui­ten­kin on. Kaik­kea uut­ta ei enää ota vas­taan val­miik­si pu­res­kel­tu­na. Elet­ty elä­mä ja kaik­ki ko­et­tu aut­taa ar­vi­oi­maan, mikä on oi­ke­as­ti tär­ke­ää ja mikä vain vä­li­ai­kais­ta höm­pö­tys­tä. Kaik­keen uu­teen ei tar­vit­se ra­kas­tua, mut­ta ei kaik­kea uut­ta kan­na­ta heti tyr­mä­tä­kään.

Eh­kä uu­den op­pi­mi­ses­sa on lo­pul­ta kyse asen­tees­ta. Sii­tä, suos­tuu­ko ole­maan vä­lil­lä vä­hän tai enem­män­kin pi­hal­la, ereh­ty­mään ja aloit­ta­maan alus­ta. Vaik­ka sit­ten kah­vin voi­mal­la.

Mer­vi Ve­nä­läi­nen

mer­vi.ve­na­lai­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi