Mi­nul­le rak­kain vuo­de­nai­ka on nyt. On iha­naa, kun ulos men­nes­sä vii­leys ku­tit­taa ne­nän­pää­tä ja kor­vat kai­paa­vat mys­syä. Mi­ten kieh­to­vaa on­kin seu­ra­ta luon­non val­mis­tau­tu­mis­ta tal­veen; vä­rien muut­tu­mis­ta pui­den leh­dis­sä en­nen ir­ti pääs­tä­mis­tä ja muut­to­lin­tu­jen val­mis­tau­tu­mis­ta pit­käl­le mat­kal­le. Ja nii­den läh­ties­sä kuun­nel­la tai­vaal­ta ko­va­ää­ni­siä hy­väs­te­jä, jot­ka ovat sa­mal­la lu­paus ta­kai­sin­pa­luus­ta.

Ei mi­nul­la ole mi­tään mui­ta­kaan vuo­de­nai­ko­ja vas­taan. Olen hy­vin on­nel­li­nen sii­tä, et­tä elän maas­sa, jos­sa vuo­de­na­jat ero­a­vat sel­väs­ti toi­sis­taan. Iki­nä ei en­nä­tä kyl­läs­tyä men­neil­lään ole­vaan, kun vuo­den­kier­to al­kaa val­mis­tel­la jo seu­raa­vaa. Jo­kai­ses­sa on omat ra­kas­tet­ta­vat eri­kois­piir­teen­sä ja asi­an­sa. Esi­mer­kik­si ke­vääl­lä en­si­as­ke­leet su­la­neel­la as­fal­til­la tun­tu­vat maa­gi­sil­ta. Ja mi­ten ke­väi­sen au­rin­gon li­sään­ty­vä läm­pö saa ku­kat kur­kot­te­le­maan sitä koh­ti, vaik­ka osa maas­ta oli­si vie­lä lu­mi­nen. Ja sil­loin lin­tu­jen­kin lau­lu tun­tuu ylis­tä­vän ke­vään saa­pu­mis­ta.

Tal­ves­sa pa­ras­ta ovat lumi, lu­mi­sa­de ja kun­non pak­ka­set. Mi­ten luon­to on ko­val­la pak­ka­sel­la ihan hil­jai­nen ja kä­vel­les­sä kuu­lee ken­kien al­ta vain lu­men iloi­sen nars­keen. Pos­ket pu­nai­si­na ul­koi­lun jäl­keen tun­tee elä­vän­sä ja on täyn­nä tar­moa, tuh­lat­ta­vak­si vaik­ka neu­le­puik­ko­jen ryt­mik­kää­seen lii­kut­ta­mi­seen. Ja pie­ni jou­lu­hö­pe­ryys luon­nol­li­ses­ti tu­kee ja täy­den­tää tal­ven iha­nuut­ta.

Kesä on vuo­de­nai­ko­jen suo­sik­ki­lis­tauk­ses­sa vii­mei­se­nä. Usein se on lii­an kuu­ma, ah­dis­tun ja vä­säh­dän. Tun­tuu, et­tä sil­loin pi­täi­si elää vuo­den ak­tii­vi­sin­ta ai­kaa, mut­ta kun en elä. Mut­ta suu­rin osa lä­hei­sis­tä­ni ko­kee sen toi­sin; on mu­ka­va kat­sel­la kun kesä he­rät­tää hei­dät hor­rok­ses­ta. Ke­sä­aa­muis­sa ai­kai­set ul­koi­lut ovat mu­ka­via, läm­pö­ti­la on sil­loin usein vie­lä koh­tuul­li­nen ja lin­nut toi­vot­te­le­vat sir­ku­tuk­sel­laan huo­me­net. Ui­mi­ses­ta ja ve­si­sa­tees­ta pi­dän myös.

Mut­ta syk­sys­sä on jo­tain tai­a­no­mai­sem­paa. Se on ai­na tun­tu­nut rau­hoit­tu­mi­sen ja hil­jen­ty­mi­sen ajal­ta. Syk­syn mu­ka­naan tuo­ma hä­mä­ryys tun­tuu loh­dul­li­sel­ta ja se saa kai­paa­maan tun­nel­mal­lis­ta kynt­ti­län­va­loa. Syk­syn sa­de­päi­vät kuu­lu­vat asi­aan ja jos­kus ne an­ta­vat hy­vän syyn kä­per­tyä soh­van nurk­kaan lu­ke­maan. Yleen­sä sade ei kyl­lä ole es­te ul­koi­lul­le, sil­loin il­ma on puh­das­ta ja sade ro­pi­see ki­vas­ti hup­pua tai sa­teen­var­joa vas­ten.

Vuo­de­na­jat ovat hy­vin pit­käl­ti, var­sin­kin ul­koi­li­jal­le, pu­keu­tu­mis­ky­sy­mys. Kun on pu­keu­tu­nut sää­hän so­pi­vas­ti, on mu­ka­va ol­la ja voi kes­kit­tyä ais­ti­maan ja nä­ke­mään asi­oi­ta ym­pä­ril­lään.

Sari Pit­ko

sari.pit­ko@ko­ti­kar­ja­la.fi