Tur­ve­tuo­tan­non elin­kaa­ri on suon tu­hat­vuo­ti­ses­sa elä­mäs­sä ly­hyt, 20–30 vuot­ta. Sen jäl­keen suo­poh­ja pa­lau­tuu vil­je­li­jäl­le. Hän saa hal­tuun­sa rik­ka­ruo­hot­to­man oji­kon. Sii­nä on jäl­jel­lä maa­tu­nut­ta poh­ja­tur­vet­ta vie­lä pa­ri­kym­men­tä sent­tiä.

Tur­ve­suon poh­jien pel­to­vil­je­lyyn kan­nus­taa Iso­ky­rön kirk­ko­her­ra Isak Bren­ne­rin ky­dö­ty­sop­pi. Suo­vil­je­lyn isäk­si mai­nit­tu Bren­ner ke­hit­ti 1600-lu­vul­la ky­dö­tys­me­ne­tel­män. Suo kui­vat­tiin ja sen pin­taa pol­tet­tiin muu­ta­man sen­tin sy­vyy­del­le. Pin­ta­tuh­kaan se­koi­tet­tiin kar­jan­lan­taa, maa muo­kat­tiin ja se kyl­vet­tiin ru­kiil­le.

Ky­döt­ty tur­ve­maa kas­vat­ti hy­vää sa­toa muu­ta­mia vuo­sia. Kun vil­jan sato las­ki, tur­ve­maan pin­ta ky­döt­tiin uu­del­leen. Ky­döt­tä­mi­nen oli käy­tös­sä maan län­si­o­sas­sa 1900-lu­vun al­kuun saak­ka. Me­ne­tel­mäl­lä oli suu­ri mer­ki­tys maam­me sil­loi­sel­le ruo­ka­tur­val­le.

Taan­noi­sel­la ky­döt­tä­mi­sel­lä on mie­len­kiin­toi­nen yh­teys sekä tä­män päi­vän tuh­ka­lan­noi­tuk­seen et­tä bi­o­hii­leen. Kaik­ki kol­me me­ne­tel­mää pa­ran­ta­vat maan vil­ja­vuut­ta tor­ju­mal­la raa­ka­tur­peen hap­pa­muut­ta ja elä­vöit­tä­mäl­lä maa­pe­rän mik­ro­bi­toi­min­taa.

Bi­o­hii­lel­lä on puo­lel­laan il­mas­to­e­tu. Bi­o­hii­len li­säyk­sel­lä voi­daan kas­vat­taa kaik­kien pel­to­mai­den hii­li­nie­lua.

1900-lu­vun lop­pu­puo­lel­la ke­hi­tet­ty tur­ve­tuo­tan­to suon jäl­ki­vil­je­lyi­neen on ta­val­laan uu­den su­ku­pol­ven muun­nos kirk­ko­her­ra Bren­ne­rin ky­dö­tys­me­ne­tel­mäs­tä. Tur­peen ky­tö­liek­ki pa­laa edel­leen, mut­ta se ei pala hi­taas­ti suol­la vaan tar­koin oh­jat­tu­na kau­ko­läm­pö­voi­ma­las­sa.

Tä­nään suo­poh­jien jat­ko­käy­tön mah­dol­li­suus ru­kiin li­säk­si ovat ener­gi­a­pel­lot. Lu­paa­vin pel­to­hak­keen kas­vi on ja­los­tet­tu ener­gi­a­pa­ju. Sen vil­je­lyä suo­poh­jil­la on tut­kit­tu jo 40 vuot­ta.

Tä­nään pa­jun ener­gi­a­vil­je­lyl­le on tul­lut li­sä­tar­ve, hii­li­vil­je­lyn tar­ve. Vah­vo­jen juu­rien­sa myö­tä vil­je­ly­pa­ju ker­ryt­tää maa­pe­rän hii­li­va­ras­toa rah­ka- ja sa­ra­tur­pei­ta no­pe­am­min.

Tur­ve­suot ovat ikui­nen luon­non­va­ram­me. Maa­ti­lo­jen kan­nal­ta tur­ve­tuo­tan­non jät­tö­maat ei­vät ole vain jou­ti­laak­si jää­vä ve­si­tys­tan­ner. Maa­hen­gen mu­kai­ses­ti vil­je­li­jät mie­lui­ten vil­je­li­si­vät mai­taan.

Myös tur­ve­suon poh­jil­le, on sil­ti voi­mas­sa luon­non­suo­je­lun kan­sain­vä­li­nen ny­ky­sään­tö: vil­je­le 70 pro­sent­tia ja var­je­le (ve­si­tyk­sen si­säl­tä­en) 30 pro­sent­tia.

VELI POH­JO­NEN

Maa­ta­lous- ja met­sä­tie­tei­den toh­to­ri

Met­sän­hoi­to­tie­teen do­sent­ti Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­sa

Met­sä­ta­lou­den ener­gi­a­tuo­tan­non eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri Jo­en­suun yli­o­pis­tos­sa

Kuu­sa­mo