Lu­kies­sa­ni Kar­ja­lai­sen te­ke­mää jut­tua nuor­ten ai­kuis­ten lap­si­ai­keis­ta, jäin poh­ti­maan mo­nia asi­oi­ta. Yh­teis­kun­nan muut­tu­es­sa olem­me siir­ty­neet enem­män it­se­kes­kei­seen elä­mään. Ta­voit­te­lem­me usein omia unel­mia, kou­lu­tus­ta, am­mat­tia, asun­toa. Usein näi­hin ku­vi­oi­hin ei per­heel­lis­ty­mi­nen sovi. Voi­daan aja­tel­la, et­tei voi läh­teä mat­kal­le yks kaks, ei voi teh­dä spon­taa­nis­ti asi­oi­ta jne, jos oli­si­kin pie­ni lap­si. Kun per­heen pe­rus­ta­mi­sen ikä yhä nou­see, tu­lee vas­taan asi­oi­ta, et­tei kaik­ki vält­tä­mät­tä ole­kaan niin it­ses­tään sel­vää ja ris­kit­kin li­sään­ty­vät. Haa­veet lap­sis­ta saat­ta­vat sen vuok­si kaa­tua.