Van­hus­ten viik­ko kut­suu mei­tä py­säh­ty­mään sen ää­rel­le, mis­tä ih­mi­syy­des­sä on lo­pul­ta ky­sy­mys. Ei kas­vu­lu­vuis­ta, ei te­hok­kuusp­ro­sen­teis­ta – vaan sii­tä, mi­ten koh­te­lem­me hei­tä, joil­la ei enää ole ään­tä, ase­maa tai mah­dol­li­suut­ta vaa­tia.

Kun kou­lun ovi sul­keu­tuu, lin­ja-au­to ei enää py­säh­dy, ja ter­veys­pal­ve­lut siir­ty­vät kah­den tun­nin mat­kan pää­hän, sitä kut­su­taan hel­pos­ti ”ra­ken­neu­u­dis­tuk­sek­si”. Mut­ta to­del­li­suu­des­sa kyse on ar­jen ro­mah­ta­mi­ses­ta – eri­tyi­ses­ti niil­le, jot­ka ei­vät voi hy­pä­tä au­toon tai sel­vit­tää asi­oi­taan di­gi­pal­ve­luis­sa. Se ei ole abst­rak­ti ke­hi­tys­suun­ta, vaan se on van­huk­sen yk­si­näi­nen aa­mu keit­ti­ön­pöy­dän ää­res­sä, kun ke­tään ei enää tule.

Pal­ve­lui­den etään­ty­mi­nen, hoi­van sir­pa­loi­tu­mi­nen ja by­rok­ra­ti­an kas­vu ei­vät ole pelk­kiä ti­las­to­ja. Ne ovat huol­ta, tur­vat­to­muut­ta ja tun­net­ta sii­tä, et­tei kuu­lu enää mi­hin­kään. Pa­him­mil­laan pää­tök­siä teh­dään siel­tä kä­sin, mis­sä kaik­ki on hy­vin. Kun on työ­paik­ka, ter­veys, pe­rus­pal­ve­lut lä­hel­lä ja ym­pä­ril­lä sa­man­lais­ta ar­kea elä­vä yh­tei­sö, on help­po ku­vi­tel­la, et­tä tämä on ”nor­maa­lia”. Mut­ta Suo­mi ei ole yk­si to­del­li­suus. Se on mon­ta – ja van­hus­ten to­del­li­suus jää usein nä­ky­mät­tö­mäk­si.

Ker­ron tä­hän to­si­ta­ri­nan, joka py­säyt­ti mi­nut. Se syn­tyi erääs­sä kes­kus­te­lus­sa van­hus­pal­ve­luis­ta. Pöy­dät oli­vat täyn­nä asi­an­tun­ti­joi­ta, tau­lu­koi­ta ja sääs­tö­las­kel­mia. Pal­jon jär­keä, mut­ta vä­hän ti­laa sy­dä­mel­le. Kun­nes eräs hoi­ta­ja nou­si ylös. Hän ei pu­hu­nut bud­je­teis­ta, vaan ih­mi­ses­tä: Tämä rou­va ei enää muis­ta, mikä päi­vä on. Mut­ta hän muis­taa, jos joku si­lit­tää kät­tä. Hän ei tun­nis­ta kaik­kia lä­hei­si­ään, mut­ta tun­nis­taa sen, kun joku kat­soo hän­tä sil­miin kii­reet­tä. Hän ei muis­ta, mitä söi lou­naak­si – mut­ta hän muis­taa, mil­tä tun­tuu, kun hän­tä ei ho­pu­te­ta pois. Ja se, hy­vät päät­tä­jät, ei näy yh­des­sä­kään ex­cel-tau­lu­kos­sa.

Se het­ki ei ol­lut tun­tei­lua. Se oli muis­tu­tus sii­tä, mikä on po­li­tii­kan ydin. Em­pa­tia ei ole peh­meyt­tä, se on tark­kuut­ta näh­dä elä­mä toi­sen nä­kö­kul­mas­ta. Meil­lä ei ole va­raa päät­tää asi­ois­ta vain niil­le, joil­la on jo vah­va ää­ni. Mei­dän on kat­sot­ta­va sin­ne, mis­sä ää­ni on jo hii­pu­nut, mut­ta ih­mi­sar­vo ei ole ka­don­nut. Se tar­koit­taa sitä, et­tä me em­me kat­so vain, mi­ten pää­tös vai­kut­taa ra­ken­tee­seen, vaan mil­tä se tun­tuu sii­nä elä­mäs­sä, jota se kos­kee.

Em­pa­tia po­li­tii­kas­sa ei tar­koi­ta, et­tä kai­kil­le lu­va­taan kaik­ki. Se tar­koit­taa, et­tä ke­tään ei unoh­de­ta. Et­tä ih­mi­syys ei ka­toa, vaik­ka toi­min­ta­suun­ni­tel­mat vaih­tu­vat. Ja eri­tyi­ses­ti se tar­koit­taa, et­tä van­hus­ten ää­ni kuu­luu – ei vain van­hus­ten vii­kol­la, vaan jo­kai­ses­sa ko­kouk­ses­sa, jo­kai­ses­sa pää­tök­ses­sä.

LAH­JA-ELI­NA VA­TA­NEN

alue- ja kun­ta­val­tuu­tet­tu (kesk.)