”Jos ha­lu­at las­te­si ole­van älyk­käi­tä, lue heil­le sa­tu­ja. Jos ha­lu­at hei­dän ole­van vie­lä älyk­kääm­piä, lue heil­le enem­män sa­tu­ja.”

Kun ju­lis­tin tä­män Al­bert Eins­tei­nin ni­miin lai­te­tun lau­sah­duk­sen vii­me vii­kol­la vai­mol­le­ni, sain kuul­la tois­ta­va­ni sitä usein – jos en nyt ihan joka toi­nen päi­vä niin ai­na­kin ker­ran vii­kos­sa.

Tois­te­len aja­tus­ta tie­ten­kin sik­si, et­tä se on mi­nus­ta niin hie­no. Ra­kas­tan it­se ker­to­muk­sia ja kir­jo­ja ja tun­nen yl­peyt­tä sii­tä, et­tä koh­ta kuu­si­vuo­ti­as poi­ka­ni on ny­kyi­sin ai­van val­ta­van in­nos­tu­nut sa­duis­ta ja ta­ri­nois­ta.

Hä­nel­le on lu­et­tu ai­na – pik­ku­poi­ka­na hän­tä kiin­nos­ti­vat eni­ten kai­ken­lai­set haus­kat hö­lyn­pö­ly­ru­not ja jos­tain syys­tä myös ai­kui­sil­le suun­nat­tu tie­to­kir­ja puis­ta. Mut­ta eri­tyi­ses­ti tä­män vuo­den ai­ka­na on myös it­se kek­sit­ty­jen ta­ri­noi­den ker­to­mi­nen ja kuun­te­le­mi­nen ol­lut tär­ke­ää yh­teis­tä te­ke­mis­tä. Ta­ri­nan avul­la pää­sem­me mo­nes­ti eteen­päin han­ka­lis­ta­kin ti­lan­teis­ta. Jos­kus poi­kam­me on niin in­nois­saan omas­ta ta­ri­nas­taan, et­tä me ai­kui­set voim­me vaih­taa sen kuu­li­jaa vaik­ka len­nos­ta. Tär­kein­tä hä­nel­le on it­se ker­to­mi­nen ja pää­sy si­säl­le mie­li­ku­vi­tus­maa­il­maan.

En tie­dä li­sää­kö sa­tu­jen ja ta­ri­noi­den kuun­te­le­mi­nen älyk­kyyt­tä, mut­ta kas­va­tus­tie­tei­den toh­to­ri Hilk­ka Ylö­nen kir­joit­taa Grim­min sa­tu­jen (Tam­mi 1999) esi­pu­hees­sa, et­tä lap­sel­le sa­tu­jen mer­ki­tys on eri kuin ai­kui­sel­le. Esi­mer­kik­si sa­na­va­ras­to kart­tuu ja kyky ym­mär­tää ku­vit­teel­li­suut­ta ke­hit­tyy. Sa­dun myö­tä voi myös ko­kea eri­lai­sia tun­tei­ta ja op­pia erot­ta­maan oi­ke­an ja vää­rän.

Toi­saal­ta lu­ke­mis­ta ja ker­to­muk­sia ko­ros­te­taan mie­les­tä­ni ny­kyi­sin ken­ties vä­hän lii­kaa­kin. Lä­hes joka yh­tey­des­sä pu­hu­taan ta­ri­nal­lis­ta­mi­ses­ta ja ta­ri­nan mer­ki­tyk­ses­tä. Elä­myk­siä, ide­oi­ta ja älyä voi var­mas­ti saa­da mo­nes­ta muus­ta­kin asi­as­ta maa­il­mas­sa ja mo­raa­lia voi taas op­pia ai­van ar­ki­sis­sa ti­lan­teis­sa.

Us­kon, et­tä lu­ke­mi­nen kiin­nos­taa, jos on kiin­nos­taak­seen. Äi­ti­ni on ker­to­nut, et­tä hä­nen lap­suu­des­saan lu­ke­mis­ta pi­det­tiin sil­mil­le vaa­ral­li­se­na ja en­nen kaik­kea ajan huk­ka­na. Hän kui­ten­kin luki joka ta­pauk­ses­sa – vaik­ka sa­laa tas­ku­lam­pun va­los­sa pei­ton al­la. Äi­ti on edel­leen­kin ah­ke­rin tun­te­ma­ni lu­ki­ja.

Ku­ten tun­net­tua, las­ten suus­ta kuu­lee myös to­tuu­den. Ly­hy­en ajan si­säl­lä poi­ka­ni on häm­mäs­tel­lyt kah­teen eri ot­tee­seen, mi­ten mi­nus­ta ei ole kos­kaan mi­tään hyö­tyä yh­tään mis­sään - pait­si ta­ri­noi­den ker­to­ja­na.

Tä­män ko­lum­nin en­sim­mäi­sen ver­si­on lu­et­tu­aan vai­mo­ni vas­ta­si mi­nul­le tu­tul­la sa­non­nal­la: Ku­kas kis­san hän­nän nos­taa, el­lei kis­sa it­se?

Kyl­lä ne ta­ri­nat ovat ai­na­kin lä­hes­tul­koon tär­kein asia maa­il­mas­sa.

MIIK­KA KI­VI­NEN

miik­ka.ki­vi­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi