”Jos haluat lastesi olevan älykkäitä, lue heille satuja. Jos haluat heidän olevan vielä älykkäämpiä, lue heille enemmän satuja.”
Kun julistin tämän Albert Einsteinin nimiin laitetun lausahduksen viime viikolla vaimolleni, sain kuulla toistavani sitä usein – jos en nyt ihan joka toinen päivä niin ainakin kerran viikossa.
Toistelen ajatusta tietenkin siksi, että se on minusta niin hieno. Rakastan itse kertomuksia ja kirjoja ja tunnen ylpeyttä siitä, että kohta kuusivuotias poikani on nykyisin aivan valtavan innostunut saduista ja tarinoista.
Hänelle on luettu aina – pikkupoikana häntä kiinnostivat eniten kaikenlaiset hauskat hölynpölyrunot ja jostain syystä myös aikuisille suunnattu tietokirja puista. Mutta erityisesti tämän vuoden aikana on myös itse keksittyjen tarinoiden kertominen ja kuunteleminen ollut tärkeää yhteistä tekemistä. Tarinan avulla pääsemme monesti eteenpäin hankalistakin tilanteista. Joskus poikamme on niin innoissaan omasta tarinastaan, että me aikuiset voimme vaihtaa sen kuulijaa vaikka lennosta. Tärkeintä hänelle on itse kertominen ja pääsy sisälle mielikuvitusmaailmaan.
En tiedä lisääkö satujen ja tarinoiden kuunteleminen älykkyyttä, mutta kasvatustieteiden tohtori Hilkka Ylönen kirjoittaa Grimmin satujen (Tammi 1999) esipuheessa, että lapselle satujen merkitys on eri kuin aikuiselle. Esimerkiksi sanavarasto karttuu ja kyky ymmärtää kuvitteellisuutta kehittyy. Sadun myötä voi myös kokea erilaisia tunteita ja oppia erottamaan oikean ja väärän.
Toisaalta lukemista ja kertomuksia korostetaan mielestäni nykyisin kenties vähän liikaakin. Lähes joka yhteydessä puhutaan tarinallistamisesta ja tarinan merkityksestä. Elämyksiä, ideoita ja älyä voi varmasti saada monesta muustakin asiasta maailmassa ja moraalia voi taas oppia aivan arkisissa tilanteissa.
Uskon, että lukeminen kiinnostaa, jos on kiinnostaakseen. Äitini on kertonut, että hänen lapsuudessaan lukemista pidettiin silmille vaarallisena ja ennen kaikkea ajan hukkana. Hän kuitenkin luki joka tapauksessa – vaikka salaa taskulampun valossa peiton alla. Äiti on edelleenkin ahkerin tuntemani lukija.
Kuten tunnettua, lasten suusta kuulee myös totuuden. Lyhyen ajan sisällä poikani on hämmästellyt kahteen eri otteeseen, miten minusta ei ole koskaan mitään hyötyä yhtään missään - paitsi tarinoiden kertojana.
Tämän kolumnin ensimmäisen version luettuaan vaimoni vastasi minulle tutulla sanonnalla: Kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse?
Kyllä ne tarinat ovat ainakin lähestulkoon tärkein asia maailmassa.
MIIKKA KIVINEN
miikka.kivinen@kotikarjala.fi