Yleen­sä noi­na ai­koi­na tun­sim­me me ko­tim­me ja omai­suu­tem­me me­net­tä­neet ih­mis­ten sy­vän myö­tä­tun­non, mut­ta toi­sen­lais­ta­kin koh­te­lua tuli osak­sem­me.

Eräs sel­lai­nen ta­pah­tui meil­le. Äi­ti ja kak­si pien­tä las­ta si­joi­tet­tiin ah­taa­seen vint­ti­ko­me­roon erik­seen muis­ta. Hie­man mu­ka­vuut­ta tar­jo­si rän­sis­ty­nyt ik­ku­nan­pa­ha­nen, jos­ta kui­ten­kaan meil­lä ei ol­lut oi­keut­ta kat­soa pi­hal­le, ar­vot­to­mia evak­ko­rii­vi­öi­tä kun olim­me. Ta­lon las­ten leik­kiä ei saa­nut häi­ri­tä.

Äi­ti ei jak­sa­nut enää sitä kes­tää. Läh­det­tä­vä siel­tä oli. Hän pak­ka­si mei­dät pyö­rän te­li­neel­le yh­des­sä kah­den kas­sin kans­sa. Tai­si­vat kat­soa ih­meis­sään läh­tö­äm­me.

Meil­le löy­tyi sit­ten olin­paik­ka van­han mum­mon mö­kis­tä. Vih­re­äl­lä nur­mik­ko­pi­hal­la saim­me juok­sen­nel­le mum­mon kat­sel­les­sa tyy­ty­väi­se­nä tou­hu­jam­me.

Nyt jo lä­hes 90-vuo­ti­aa­na tätä kir­joit­ta­es­sa­ni tu­le­vat ih­mis­ten ty­lyt koh­te­lut yhä mie­leen. Tot­ta tai­taa ol­la sa­non­ta: "Ih­mi­nen on ih­mi­sel­le susi." Eläi­met­kin kat­se­le­vat la­ji­to­ve­rei­taan ar­mol­li­sem­min.

Ei­pä tai­da ih­mi­nen köyt­täy­tyä tä­nä­kään päi­vä­nä vii­saam­min. So­dat tu­ho­a­vat yhä elä­mää. Tu­hoi­sat pääs­töt uh­kaa­vat koko maa­pal­lo­am­me. On­ko tääl­lä enää ke­nel­lä­kään rai­tis­ta il­maa hen­git­tää? Rat­kai­see­ko ku­kaan tätä lo­pu­ton­ta on­gel­maa.

Kir­joit­ta­ja:

EN­TI­NEN KAR­JA­LAN EVAK­KO

Jär­ven­pääs­tä

Jul­kai­sem­me teks­tin poik­keuk­sel­li­ses­ti ni­mi­mer­kil­lä