Syntyvyyden ja lapsimäärän romahdus on kansallinen tosiasia, joka vaikuttaa vääjäämättä moniin kuntien ja hyvinvointialueiden tehtäviin. Tähän kehityskulkuun voidaan suhtautua monella tavalla: joku kauhistelee ja kyynistyy, toinen taas peräänkuuluttaa päättäjiltä tekoja, joilla saataisiin tietyn kunnan tai alueen lapsiluku nousuun.
Tulevaisuuteen varautuminen, visiointi ja suunnittelu ovat välttämättömyyksiä. Silti toivoisin keskusteluun vielä yhtä näkökulmaa, joka tuntuu tyystin unohtuneen: ne lapset, jotka ovat meillä tässä ja nyt. Perheet, joiden valinta on asua jopa täällä syrjäseuduilla; ihmiset, jotka ovat halunneet lisääntyä, vaikka ilmeisesti kukaan muu ei niin enää teekään; paluumuuttajat, jotka jättävät työnsä, kotinsa ja aiemman elämänpiirinsä tullakseen takaisin lapsuusmaisemiinsa ja tarjotakseen omille lapsilleen – niin, mitä? Hieman väheksyvältä tuntuu lähes päivittäin lukea tai kuulla, että lapsia ei enää ole tai ainakin heitä on liian vähän, lapsiperheet ovat lähteneet muualle. Kyllä meitä täällä yhä on, ja meilläkin on väliä.
Olipa lapsia kaksikymmentä tai kaksisataa, on heille kyettävä järjestämään vähintään lakisääteiset palvelut. Tosiseikat tulisi siis hyväksyä ja voimavarat suunnata sen miettimiseen, miten saadaan järjestettyä nuo palvelut järkevästi ja inhimillisesti tälle jo olemassa olevalle, vaikkakin pienelle lapsimäärälle. Tähän tarvitaan uudenlaista ajattelua, rohkeita kokeiluja ja kiinnostusta katsoa oman navan, oman kunnan ja ehkä myös oman maan rajojen ulkopuolelle. Emme ole yksin tämän ilmiön kanssa Kiteellä tai Keski-Karjalassa, emme edes Suomessa.
Hyvä lapsuus on jokaisen lapsen oikeus myös harvaan asutuilla alueilla. Ja voihan olla, että paras keino vaikuttaa tulevaan kuntalaisten määrään piileekin juuri siinä, millä tavalla kohtelemme nykyisiä lapsiamme.
LEA PENNANEN
kuntavaaliehdokas, sit.