(Poh­jak­si kan­nat­taa lu­kea Joh. 21:1-14)

Aa­mui­sen hä­mä­rän ja us­van läpi vene lä­hes­tyi ran­taa. Ve­nees­sä muu­ta­ma vä­sy­nyt mies, jot­ka oli­vat teh­neet tur­haa työ­tä koko pit­kin yön. Mie­len päil­lä oli­vat kui­ten­kin ai­van muut asi­at ja ta­pah­tu­mat.

Koko yön kes­tä­nyt ka­las­tus­reis­su oli kuin ver­taus­ku­va ta­pah­tu­mis­ta, joi­ta tyh­jät ver­kot enää vain vä­hän li­sää ku­va­si­vat. Ko­vat­kin koh­ta­lo­nis­kut tun­tui­vat it­ses­tään­sel­vyyk­sil­tä, kai­ken, ai­van kai­ken, va­lut­tua hiek­kaan.

Ka­la­mies­po­ruk­ka oli saa­nut elää ja ko­kea jo­tain, jo­hon oli lai­tet­tu kaik­ki, koko elä­mä, tu­le­vai­suus ja toi­vo. Oli kut­sut­tu mu­kaan: "Seu­raa mi­nua!" Ei ky­syt­ty tai­toa ja voi­maa mai­ne­te­koi­hin, ei ky­syt­ty: "Ha­lu­at­ko mil­jo­nää­rik­si?" Al­ka­va aa­vis­tus tuo­na aa­mu­na toi­kin ai­van muu­ta. Vas­tauk­sen tie­däm­me! Mat­ka oli­kin vas­ta alus­sa! Kris­til­li­nen us­ko al­koi syn­tyä. Ja mitä se on mer­kin­nyt? Mitä se mer­kit­si en­sin eri­tyi­ses­ti yh­del­le tuos­ta jou­kos­ta, ka­la­ka­ve­reil­le ja koko maa­il­mal­le? Kir­kon ai­ka oli al­ka­mas­sa!

Kir­kon ai­kaa on tääl­lä elet­ty sa­to­ja vuo­sia. Niin­pä kris­til­li­nen us­ko on juur­tu­nut pe­rin­tee­seem­me, kult­tuu­riim­me, sa­noi­sin, et­tä sen mer­ki­tyk­sen myön­tä­mi­nen kuu­luu yleis­si­vis­tyk­seen.

Vii­me ai­ko­jen ta­pah­tu­mat, kä­sit­tä­mät­tö­män jär­kyt­tä­vät teot omas­sa maas­sam­me ovat kul­jet­ta­neet kan­saa kirk­koi­hin näi­den ta­pah­tu­mien kut­su­mi­na. Kun on sur­tu yh­des­sä, on ol­lut luon­nol­lis­ta ha­keu­tua kirk­koi­hin. Mi­hin­käs muu­al­le! Niis­sä het­kis­sä saa ol­la hil­jaa, niis­sä het­kis­sä saa vain ol­la. Olen jos­kus ku­van­nut noi­ta het­kiä mer­kil­li­sen puh­dis­ta­vik­si. On voi­nut ikään kuin jät­tää sil­le pai­kal­le taa­kois­taan jo­tain. On tun­te­nut voi­van­sa luot­taa, luot­taa sii­hen, et­tä sii­tä ne hoi­tu­vat pois­pyy­hit­tä­vik­si tuo­den ti­lal­le mie­len­rau­haa, voi­maa ja us­kal­lus­ta. Eli kan­sa käy kir­kos­sa! Jos ei vält­tä­mät­tä ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa, niin sitä pal­jon enem­män muis­sa yh­teyk­sis­sä. Kun jul­ki­nen sana uu­ti­soi, et­tä käyn­nit kir­kos­sa ovat vä­hen­ty­neet, yleen­sä ei ker­ro­ta, et­tä ti­las­tot ker­to­vat kä­vi­jöi­den mää­rän ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa vä­hen­ty­neen. Eli kan­sa käy kir­kos­sa, mut­ta saa mer­ki­tyk­sen myös muis­ta kirk­koon tu­le­mi­sen syis­tä.

Jos­kus, kau­an sit­ten, kä­vin las­ke­mas­sa kir­kon päi­vä­kir­jaan mer­ki­tyt lu­ke­mat vuo­den ta­pah­tu­mis­ta. Nii­hin las­ke­taan kaik­kien ti­lai­suuk­sien ja het­kien osal­lis­tu­ja­mää­rät. Sel­lai­sia ovat muut har­taus­ti­lai­suu­det, yh­teis­lau­lu­ti­lai­suu­det, kou­lu­lais­kir­kot, Kau­neim­mat jou­lu­lau­lut, kon­ser­tit, kirk­koon tu­tus­tu­maan tul­leet ret­ki­kun­nat, Tie­kirk­koon tul­leet yk­sit­täi­set hen­ki­lö... He ovat kir­kos­sa­kä­vi­jöi­tä" Lu­ke­mia en enää muis­ta, mut­ta sen muis­tan, et­tä ne oli­vat mo­nin­ker­tai­set ku­vi­tel­tui­hin lu­ke­miin ver­rat­tu­na.

Hil­jen­ty­mi­set ja nii­hin si­säl­ty­vät ko­rut­to­mat har­taus­het­ket mie­liä jär­kyt­tä­nei­den ta­pah­tu­mien yh­tey­des­sä ovat kir­kon luon­nol­lis­ta toi­min­taa. On tul­lut kirk­ko mie­leen, kun on ha­et­tu rau­haa, taak­ko­jen ja­ka­mis­ta ja voi­maa kes­tää.

On kir­kon ai­ka pal­vel­la ai­kam­me mels­keis­sä ja täyt­tää kut­su­mus­taan!

"Tai­vaas­ta maan yli tuu­lee!"

Sa­ka­ri Ta­ka­la