Suo­mes­sa hy­väk­syt­tiin tänä vuon­na uu­si laki vam­mais­ten avus­ta­mi­ses­ta. Sii­tä kes­kus­tel­laan laa­jas­ti, ja kaik­kien täl­le kan­sa­lais­ryh­mäl­le pal­ve­lu­ja tar­jo­a­vien toi­mi­joi­den työ­hön teh­dään muu­tok­sia. Vie­tin nel­jä kuu­kaut­ta Kas­te­hel­mes­sä työs­ken­nel­len ja opis­kel­les­sa­ni vam­mais­ten ih­mis­ten elä­mää hoi­to­ko­dis­sa. Tämä ko­ke­mus on an­ta­nut mi­nul­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti pal­jon. Olen op­pi­nut pait­si lä­hi­hoi­ta­jil­ta myös asi­ak­kail­ta.

Yri­tin ku­vi­tel­la mil­tä täl­lai­sen ta­lon asi­ak­kaas­ta tun­tuu ja kir­joi­tin tä­män teks­tin.

Tyy­pil­li­nen päi­vä Kas­te­hel­mes­sä.

He­rään noin seit­se­mäl­tä. Odo­tan etuo­ven ko­lah­dus­ta, aa­mu­vuo­ro saa­puu. Tun­nen kaik­ki lä­hi­hoi­ta­jat hei­dän ää­nes­tään, kuu­len hei­dän pu­hu­van käy­tä­väl­lä. Lo­pul­ta ovi avau­tuu ja kuu­len: "Hy­vää huo­men­ta!" Mil­tä si­nus­ta tun­tuu tä­nään? Nu­kuit­ko hy­vin tä­nään?

Me­nen nyt wc:hen, vaih­dan vaat­teet ja syön aa­mi­ais­ta. Syöm­me kaik­ki yh­des­sä, mis­tä pi­dän eri­tyi­ses­ti. En­sin­nä­kin se on ai­na her­kul­lis­ta, ja toi­sek­si, me kaik­ki kom­mu­ni­koim­me. Lä­hi­hoi­ta­jat vit­sai­le­vat, aut­ta­vat mei­tä ja ker­to­vat, mitä olem­me suun­ni­tel­leet päi­väl­le. Tie­ten­kin muis­tam­me tä­män, mut­ta sil­ti on mu­ka­vaa, et­tä he var­mis­ta­vat, et­tä kaik­ki saa­pu­vat ajois­sa ja kaik­ki­al­le.

Me­nen tä­nään kir­jas­toon. Kel­lo kym­me­nen ai­koi­hin tu­lee tak­si. Minä ja avus­ta­ja­ni me­nem­me Ki­teen kir­jas­toon. Siel­lä kat­son kir­jo­ja. Pi­dän Mau­ri Kun­nak­ses­ta, hä­nel­lä on niin haus­ko­ja ku­vi­tuk­sia, hä­nen kir­jo­jaan on ai­na mie­len­kiin­tois­ta kat­sel­la. Kir­jas­tos­sa on ai­na jon­kin­lai­nen näyt­te­ly, kat­son mitä muut ovat teh­neet.

Ta­kai­sin tul­les­sa on kah­vin ai­ka ja sit­ten me­nen ulos pi­hal­le pyö­rä­tuo­lis­sa­ni pais­tat­te­le­maan au­rin­gos­sa. Lou­nas kes­tää yleen­sä tun­nin ja vaih­de­taan kuu­lu­mi­sia. Lä­hi­hoi­ta­jat ky­sy­vät, mi­ten kai­kil­la meni aa­mu. Päi­väl­lä le­pääm­me vä­hän, jos­kus nu­kah­dan omaan huo­nee­see­ni. Il­lal­la lei­ki­tään yh­des­sä, kat­so­taan te­le­vi­si­o­ta tai teh­dään ku­kin omia jut­tu­jam­me. Il­lal­li­sel­la nau­ram­me taas ja kes­kus­te­lem­me sii­tä, mitä huo­men­na ta­pah­tuu. Käyn esi­mer­kik­si Tok­ma­nil­la os­ta­mas­sa jou­lu­lah­jo­ja. Kes­ki­viik­ko­na vie­tän päi­vän Pa­lo­kis­sa, siel­lä on pal­jon ys­tä­viä.

Jo­kai­nen päi­vä on eri­lai­nen, mut­ta jär­jes­tys ja ra­ken­ne aut­ta­vat mi­nua tun­te­maan olo­ni rau­hal­li­sem­mak­si.

Ai­ka ku­luu sii­vil­lä, jos­kus vä­syn ja ha­lu­an nu­kah­taa no­pe­as­ti. Mut­ta jos­kus mi­nul­la ei ole kii­re nu­kah­taa, vaan is­tun olo­huo­nees­sa kaik­kien kans­sa.

Päi­vä al­kaa ol­la myö­häi­nen, jo­ten hoi­ta­ja tu­lee tar­kis­ta­maan, viih­dyn­kö sän­gys­sä ja sää­te­lee peit­toa ja tyy­nyä. Nau­tin to­del­la niis­tä muu­ta­mas­ta mi­nuu­tis­ta en­nen kuin hän sam­mut­taa va­lot ja toi­vot­taa mi­nul­le hy­vää yö­tä. Huo­men­na on uu­si, mie­len­kiin­toi­nen päi­vä.

KUD­RI­AS­HO­VA NA­TA­LIA,

psy­ko­lo­gi,

op­pi­so­pi­muk­sel­la

lä­hi­hoi­ta­jak­si, Ri­ve­ri­as­sa