Ol­laan sii­nä vai­hees­sa vuot­ta kun mo­nes­sa ko­dis­sa jän­ni­te­tään van­ho­jen tans­se­ja, osas­sa lu­ki­oi­ta tans­sit ovat jo ohi­kin. Tans­sei­hin val­mis­tau­tu­mi­nen on al­ka­nut jo kuu­kau­sia sit­ten, sil­lä päi­vään kuu­luu mo­nia asi­oi­ta, joi­ta ei kan­na­ta jät­tää vii­me met­reil­le. Juu­ri oi­ke­an­lai­sen me­kon et­si­mi­nen vie oman ai­kan­sa, var­sin­kin jos ha­lu­aa suo­sia kier­rä­tys­tä ja löy­tää sen käy­tet­ty­nä. Kam­pauk­sen kans­sa ei myös­kään sovi ai­kail­la, se huo­mat­tiin kun mar­ras­kuun alus­sa teh­ty soit­te­lu­kier­ros pal­jas­ti mei­dän ole­van pa­has­ti myö­häs­sä. Mut­ta on­nek­si kui­ten­kin lo­pul­ta meil­le löy­tyi yk­si pe­ruu­tu­sai­ka. En tie­dä mi­ten eri­lais­ta on nuor­ten mies­ten val­mis­tau­tu­mi­nen, sil­lä mei­dän per­he on hy­vin tyt­tö­voit­toi­nen. To­sin ei meil­lä­kään oi­ke­as­taan enää tyt­tö­jä ole vaan nuo­ria nai­sia, jois­ta kak­si van­hin­ta jo vah­vas­ti kiin­ni ai­kui­suu­des­sa ja tä­män vuo­den van­ho­jen tans­sit ovat meil­lä toi­set.

On iha­na seu­ra­ta kaik­kia val­mis­te­lu­ja mitä tans­si­ai­siin kuu­luu. Niin, et­tä on so­pi­vas­ti si­vus­sa an­taak­seen nuo­rel­le ti­laa kuun­nel­la omia toi­vei­taan ja teh­dä it­se­näi­siä pää­tök­siä. Mut­ta kui­ten­kin tar­peek­si lä­hel­lä tu­ke­mis­ta, roh­kai­se­mis­ta ja aut­ta­mis­ta vas­ten, kun tar­vet­ta tu­lee. Jos­tain syys­tä näi­den tans­sien koh­dal­la aloin poh­ti­maan, et­ten it­se ole viet­tä­nyt prin­ses­sa­päi­vää. Ja täl­lä tar­koi­tan päi­vää, jol­loin vaa­te­tus oli­si eri­tyi­sen juh­lal­li­nen ja meik­kaus sekä kam­pauk­sen te­ke­mi­nen an­net­tai­siin am­mat­ti­lai­sen vas­tuul­le. Toki on­han nii­tä kai­ken­lai­sia mek­ko­ja tul­lut ja men­nyt, hiuk­siin on ki­ha­raa kä­her­ret­ty ja kuo­hu­van kup­lien tans­sia on ih­me­tel­ty mut­ta ne ei­vät kui­ten­kaan mi­nun mit­ta­puul­la­ni ole yl­tä­neet prin­ses­sa­päi­vik­si, vaik­ka juh­lal­li­sia ti­lai­suuk­sia ovat ol­leet­kin.

It­se en siis ole käy­nyt lu­ki­o­ta, ai­koi­naan pää­tin va­li­ta oman pol­ku­ni al­ka­maan am­mat­ti­kou­lus­ta ja näin ol­len ei tul­lut van­ho­jen tans­se­ja. Ilah­dut­ta­vaa on se, et­tä ny­kyi­sin myös am­mat­ti­kou­lu­lai­set pää­se­vät tans­si­maan, sil­lä Amis­Gaa­lo­ja näy­te­tään jär­jes­tet­tä­vän jo mo­nis­sa am­mat­ti­kou­luis­sa. Yk­si mah­dol­li­suus prin­ses­sa­päi­vään oli nai­mi­siin meno, jon­ka 17-vuo­tis­päi­vää juu­ri vie­tet­tiin. Tä­hän suu­reen päi­vään en­nä­tin jo mek­koa kat­se­le­maan mut­ta kui­ten­kin jos­sain vai­hees­sa pe­rin­tei­set häät al­koi­vat tun­tu­maan kaik­ki­ne jär­jes­te­lyi­neen tur­han stres­saa­val­ta. Niin­pä pää­dyt­tiin­kin tuo­ma­rin eteen maist­raat­tiin ja sen jäl­keen pie­nel­lä po­ru­kal­la kak­ku­kah­veil­le ko­tiin. Vuo­sien var­rel­la on mie­tit­ty hää­juh­lan jär­jes­tä­mis­tä jos­sain vä­lis­sä, eh­kä avi­o­lii­ton siu­naa­mis­ta­kin en­nen sitä. Mut­ta oli­si­ko se sit­ten luon­teel­taan prin­ses­sa­mai­sen juh­lal­li­nen päi­vä vai lä­hin­nä iha­na syy kut­sua lä­hei­set ih­mi­set ren­toon yh­des­sä­o­loon?

En suin­kaan ole poh­ti­nut tätä su­rul­li­se­na tai kat­ke­ra­na. Pär­jään to­den­nä­köi­ses­ti oi­kein mai­ni­os­ti il­man prin­ses­sa­päi­vää­kin. Oli vain jän­nä ha­vah­tua sii­hen, et­tei nii­tä mah­dol­li­suuk­sia elä­män ai­ka­na vält­tä­mät­tä tule mo­nia vas­taan ja toi­von, et­tä kaik­ki prin­ses­sa­päi­väs­tä haa­vei­le­vat pää­se­vät sel­lais­ta jos­kus viet­tä­mään. Omal­ta osal­ta­ni prin­ses­sa­päi­vä on var­maan jo si­kä­li­kin me­ne­tet­ty, et­tä iän puo­les­ta se voi­si ol­la jo ku­nin­ga­tar­päi­vä?

Sari Pit­ko

sari.pit­ko@ko­ti­kar­ja­la.fi