Joulukuun alussa 2024 Siun Sote julkaisi mediatiedotteen, jossa kerrottiin, että Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen- Siun Soten potilaat ja asiakkaat ovat erittäin tyytyväisiä hoitohenkilöstön palveluun.
Hienoa!
Kiitokset tästä kuuluvat jaksavalle hoitohenkilöstölle.
Ikävä kyllä myös negatiivista palautetta kuulee erityisesti julkiselle puolelle hoitoon hakeuduttaessa.
"Et sinä tänne kuulu", " et ole päivystyspotilas, miksi tänne tulit", "pitää soittaa ensin", "meillä on ruuhkaa", "soita ambulanssi", "meillä hoidetaan vain kiireettömiä potilaita".
Reseptipinonsa kanssa tuskailevalle potilaalle saatetaan tiuskaista, että, "ei minulla ole aikaa selvitellä näitä sinun reseptejäsi, ota yhteyttä hoitavaan lääkäriisi", "labrat ja ohjeet löydät kyllä netistä".
Yllä olevat töykeydet ovat esimerkkejä apua hakeneiden kansalaisten kokemuksista.
Syitä epäasialliseen käytökseen on luultavasti useita, mutta onko taustalla myös rakentamamme järjestelmä ja sen antamat toimintaohjeet?
Miten asiakas/potilas sekä hoitaja itse kokevat potilas-hoitaja-etälääkäri-hoitaja-potilas- pallottelun?
Kuinka järkevästi on järjestetty hoidontarpeen arviointi? Kuinka luotettavasti hoidontarve voidaan arvioida puhelimessa potilasta näkemättä? Muistuttaako järjestelmä, jossa välikäsien kautta tuntematon hoitaa tuntematonta etänä, puoskarointia?
Kuka vastaa hoidon seurannasta?
Järjestelmä luo häiriökysyntää. Miten häiriökysynnän lisääntyminen vaikuttaa henkilöstön jaksamiseen?
Häiriökysynnällähän tarkoitetaan tilannetta, jossa potilas/asiakas joutuu saman asian takia ottamaan useasti yhteyttä saamatta kuitenkaan apua vaivaansa.
Varmaa on ainakin se, että se rasittaa apua hakevaa potilasta, mutta myös henkilökunta väsyy ja uupuu. Työn ilo menetetään.
Häiriökysyntä ei johdu työntekijöistä, vaan se johtuu toimimattomasta järjestelmästä.
Entä kenen on vastuu, jos annetut ohjeet ja käytännön tilanteet ovat ristiriidassa keskenään? Miten toimia, kun niitä kiire/välitöntä hoitoa vaativia potilaita tuleekin hakemaan apua, vaikkei "meillä ole kiirevastaanottoa"?
Mitä tuntemuksia kyseinen ohje mahtaa herättää vastuunsa tuntevassa hoitohenkilössä? Akuuttia hoitoa on tietysti tarvittaessa annettava, mutta kukapa sen aina tutkimatta tietää, onko potilaan oireiden takana välitöntä hoitoa vaativa sairaus vai ehtisikö vaivan hoitaa myöhemminkin?
Miten käy, jos teen virhearvion?
Pitkään jatkuneena tällainen ristiriita auttamis-eetoksen ja olemassa olevien mahdollisuuksien välillä ei voi olla vaikuttamatta hoitohenkilöstön työkykyyn ja jaksamiseen.
Onkin inhimillistä ja ymmärrettävää, jos vastuullista, fyysisesti sekä henkisesti raskasta hoitotyötä tekevä henkilö väsyy työssään ja tällöin voi hoitoon hakeutuva potilas tosiaankin alkaa tuntua viholliselta.
Jotkut hoitohenkilöt ovatkin tunnistaneet tilanteen ja tehneet henkilökohtaisen päätöksen, etteivät jää odottelemaan haastemiestä ovensa taakse, vaan ovat vaihtaneet alaa.
Tätä kannattaisi henkilöstöpulasta kärsivän organisaation luottamushenkilöiden miettiä.
Haastemiestä ei kyllä heidänkään kannata jäädä odottelemaan, vaan toimimaton järjestelmä tulee korjata ja annettuja ohjeita on tarvittaessa muutettava.
Järjestelmä ei saa olla empatian este.
TAPIO HÄMÄLÄINEN
Lääkäri
Aluevaltuutettu.