Pi­par­kak­ku­met­säs­sä ta­pah­tuu, sa­duk­si kuin va­hin­gos­sa.

Kat­se­len ra­ken­nel­maa, se on hy­vin tun­nel­mal­li­nen ja saa mie­li­ku­vi­tuk­sen len­tä­mään.

Met­sä oli vä­hän rau­ha­ton, il­ma oli muut­tu­nut kyl­mäk­si ja tuu­li pu­re­vak­si. Lun­ta on jo sa­ta­nut pie­nen ki­nok­sen ver­ran. Luon­to on muut­tu­nut tal­vek­si.

Pi­hal­la on teh­ty lu­mi­lyh­ty­jä ja lu­miuk­ko­kin. Tont­tu­lap­set ovat leik­ki­neet tuos­sa pi­has­sa. Tääl­lä pi­par­kak­ku­met­säs­sä nä­kyy luon­non mo­ni­muo­toi­suus.

Pie­net paa­pe­rot pu­pu­set ovat tul­leet pe­säs­tä. He heit­tä­vät ku­per­keik­kaa peh­me­äs­sä lu­mes­sa.

Pirs­kut­ti, kun on mu­ka­vaa, ne ovat niin sö­pö­jä. Äi­ti­pu­pu löy­si ai­dan luo­ta pu­pu­ka­ve­rin. Heil­lä oli ih­me­tel­tä­vää ker­rak­seen. Sana oli kii­ri­nyt kau­em­mak­si, jos­ta pupu tuli kat­so­maan. Kun lin­tu­per­he on jou­tu­nut pön­tön ka­tol­le. Pois­sa pön­tön suo­jas­ta, peh­moi­ses­ta pe­säs­tä.

Tont­tu tuli pi­haan tuo­maan lin­tu­per­heel­le ruo­kaa, jy­viä. Vä­lil­lä tont­tu toi jopa läs­kiä ko­vil­la pak­ka­sil­la.

Lin­tu­per­he on ton­tun hyvä ys­tä­vä. He te­ki­vät toi­sil­leen suu­ria ja pie­niä pal­ve­lui­ta. Lin­nut tie­dot­taa vaa­rois­ta.

Tont­tu ky­syi: ”Mik­si olet­te siel­lä ka­tol­la lin­tu­per­he?”

Sil­loin Lin­tu­äi­ti kävi it­ke­mään ja lait­toi sii­vet suo­jak­si las­ten­sa pääl­le. ”Olen kas­vat­ta­nut jo­ta­kin isoa poi­kas­ta, joka kuk­kuu kuk-kuu aa­mus­ta il­taan. Nyt se heit­ti mei­dät pe­säs­tä yh­del­lä sii­ven hui­tai­sul­la.”

Tont­tu sa­noi: ”Teil­lä on kas­va­nut käki, joka kuk­kuu. Olit­te­ko kat­so­mas­sa au­rin­gon­las­ku­ja? Sil­lä ai­kaa käki kävi mu­ni­mas­sa mu­nan.”

Ja käki vaan pön­tön suul­la hai­ke­as­ti kuk­kuu. Tont­tu miet­ti mitä sa­noi­si kä­el­le? Sit­ten hä­nel­le tuli idea, juok­si vin­haa vauh­tia Jou­lu­pu­kin luok­se.

”Nyt on hä­tä­ti­lan­ne!” tont­tu huu­si jo ovel­ta.

”Mi­käs hätä se nyt noin on, kun tont­tua juok­sut­taa? Ei kai tu­li­pa­lo?”

”Ei tu­li­pa­lo. Mut­ta käki on pu­dot­ta­nut lin­tu­per­heen pön­tös­tä.”

Tont­tu ker­toi pu­kil­le koko ta­ri­nan

Puk­ki: ”Tuo­han on jul­ma teko ja kun on jou­lu­kin. Hmm.”

Tont­tu ki­pai­si kä­ki­kel­lon eteen. Ko­put­te­li kel­loa.

”Tä­mä­hän on ol­lut tyh­jil­lään ei­kä kuku.”

Puk­ki: ”Niin on käki ka­ran­nut. Jou­lu­kort­ti tuli Is­mon pre­si­den­tin kans­li­as­ta, et­tä käki on muut­ta­nut sin­ne. Siel­lä ei tar­vit­se ihan joka tun­ti­kaan kuk­kua.”

”Tu­li­si­ko­han se käki siel­tä pön­tös­tä tän­ne töi­hin? Tun­tuu se osaa­van kuk­ku­mi­sen tai­don. En­si ke­vää­seen saak­ka voi­si ol­la tääl­lä ja tun­nin vä­lein kuk­kui­si. Niin ruo­ka­pal­kal­la. En­kö­hän minä käen saa tääl­lä myö­tä­mie­li­sek­si­kin ja jos tämä jou­lu­tus ei sitä tee. Ei mi­kään.”

Niin tont­tu läk­si ta­kai­sin met­sään niin iloi­ses­ti juos­ten, et­tä ja­lat sot­keu­tui­vat ja no­kal­laan tup­sah­ti lu­mi­han­keen. Se­kös vaan tont­tua nau­rat­ti. Ja tont­tu jat­koi mat­kaan­sa.

Tont­tu kii­pe­si pön­töl­le.

Käki ojen­te­li jal­ko­jaan ja le­vit­te­li sii­pi­ään. Sa­noi: ”Kun minä tän­ne pe­sään syn­nyin en tie­dä mik­si näin isok­si kas­voin ja, kun ku­kut­taa. Tääl­lä kävi niin ah­taak­si. Em­me me tän­ne enää mah­du. Kun le­vi­tin nämä sii­pe­ni ka­ve­rit len­si­vät pön­tös­tä. Pu­to­si­vat ai­van it­ses­tään. En minä ta­hal­laan sitä teh­nyt. Mi­nul­la on niin an­ke­aa­kin yk­sin tääl­lä ja ai­ka­kin käy pit­käk­si.”

Sil­loin tont­tu ker­toi kä­el­le mitä puk­ki oli eh­dot­ta­nut. Käki kat­soi tont­tua sil­mät pyö­rei­nä. Käki miet­ti ja sa­noi: ”Töi­tä tun­nin vä­lein ja ke­vää­seen saak­ka. En­si ke­vää­nä et­sin it­sel­le uu­den ko­din. Minä läh­den.”

Käki hyp­pä­si pön­tös­tä. Ja lin­tu­per­he muut­ti pönt­töön ta­kai­sin. Yk­si huo­li oli vie­lä. Per­heen yk­si poi­ka­nen on ka­don­nut! Se oli nuo­rin, joka ei osan­nut len­tää. Sen täy­tyy ol­la jos­sa­kin. Kaik­ki et­si­vät. Tont­tu toi per­heel­le ruo­kaa. Ja loh­dut­ti: kyl­lä, me löy­däm­me poi­ka­sen.

Pik­ku­pu­put juok­si­vat met­sän­reu­naan ja kuu­li­vat pie­nen pii­pi­tyk­sen kuu­sen ok­sal­ta.

”Tääl­lä!” huu­si­vat pu­put kuo­ros­sa. He loik­ki­vat ton­tun luo. ”Me löy­sim­me.”

Tont­tu juok­si pu­pu­jen pe­räs­sä ja siel­lä pie­ni oli kyl­mis­sään ja pe­lok­kaa­na. Tont­tu nos­ti sen pe­sään. Oli niin iloi­nen taas näh­des­sään per­heen­sä. Kyl­lä ton­tul­la oli hyvä mie­li. Käki ja tont­tu läk­si­vät pu­kin pa­jaan, ja kä­ki­hän ihas­tui iki­hy­väk­si uu­teen läm­pi­mään kel­lo­ko­tiin­sa.

Näin Jou­lu­rau­ha las­keu­tui pi­pa­ri­met­sään.

Eh­kä­pä kä­ki­kin yl­lät­tyy ke­vääl­lä, kun lap­set ovat tuo­neet uu­sia hie­no­ja lin­nun­pönt­tö­jä met­sään. On mis­tä va­li­ta.

EI­JA MU­HO­NEN