Luke Pe­ar­so­nin sar­ja­ku­vas­sa Hil­da ja ki­vi­peik­ko (Sar­ja­ku­va­kes­kus, 2015) hah­mo ni­mel­tä Met­sä­läi­nen sa­noo pää­hen­ki­lö Hil­dal­le, et­tä kir­jat kan­nat­tai­si lu­kea ko­ko­naan. Niis­tä saat­taa ni­mit­täin pal­jas­tua oleel­li­sia asi­oi­ta, kun pi­dem­mäl­le eh­tii. Ku­ten sel­lai­sia, et­tä kel­lon kiin­nit­tä­mis­tä pei­kon ne­nään pi­de­tään mel­ko sy­dä­met­tö­mä­nä. No, Hil­da ei ol­lut lu­ke­nut Peik­ko­ja ja mui­ta vaa­ral­li­sia olen­to­ja -te­os­ta lop­puun ja sil­lä oli hie­man ikä­viä seu­rauk­sia.

Mi­nä­kään en ole lu­ke­nut ko­ko­naan ita­li­a­lai­sen te­o­reet­ti­sen fyy­si­kon Car­lo Ro­vel­lin te­os­ta Ajan luon­ne (Täh­ti­tie­teel­li­nen yh­dis­tys Ur­sa, 2018), en­kä tie­dä mil­lai­sia joh­to­pää­tök­siä sen lo­pus­sa teh­dään. Kir­jan al­ku on ol­lut kui­ten­kin sen ver­ran sy­käh­dyt­tä­vä, et­tä rien­sin suin päin kir­joit­ta­maan tätä ai­kaa ja uni­ver­su­min ih­mei­tä kä­sit­te­le­vää uu­den vuo­den ko­lum­ni­a­ni Ro­vel­lin huo­mi­oil­la maus­tet­tu­na.

Sil­lä jo te­ok­sen al­ku­si­vuil­la ker­ro­taan hä­kel­lyt­tä­viä asi­oi­ta: ai­ka esi­mer­kik­si ku­luu no­pe­am­min vuo­ris­tos­sa kuin me­ren­pin­nan ta­sol­la. Syy tä­hän on se, et­tä Maal­la on suu­ri mas­sa, joka hi­das­taa lä­hiym­pä­ris­tön­sä ai­kaa. Hi­das­tu­mi­nen on voi­mak­kain­ta alan­goil­la ja vä­häi­sem­pää vuo­ril­la – alan­got kun ovat Maa­ta lä­hem­pä­nä.

Toi­nen hä­kel­lyt­tä­vä huo­mio kir­jas­sa on, et­tä uni­ver­saa­lia ny­kyi­syyt­tä ei ole ole­mas­sa. Ro­vel­lin esi­mer­kin mu­kaan esi­mer­kik­si Pro­xi­ma b:ssä ei ole tiet­tyä het­keä, joka vas­taa mei­dän ny­ky­het­ke­äm­me. Mei­dän ny­kyi­syy­tem­me ei ulo­tu koko maa­il­man­kaik­keu­teen.

Fy­siik­ka ei ole vah­vuu­te­ni, mut­ta jo nämä aja­tuk­set sai­vat pää­ni pyö­räl­le ja mi­nut lu­ke­maan Ro­vel­lia ää­neen työ­pai­kan kah­vi­huo­nees­sa. Vain yk­si työ­ka­ve­reis­ta­ni sa­noi kes­kus­te­le­van­sa näis­tä asi­ois­ta mie­lel­lään. Ken­ties oma uni­ver­su­mim­me on vain pö­ly­pal­lo jos­sain muus­sa to­del­li­suu­des­sa, hän esit­ti. En­tä jos uni­ver­su­me­ja on lo­pu­ton mää­rä ja tämä on vain yk­si to­del­li­suus ää­ret­tö­mien vaih­to­eh­to­jen jou­kos­sa, minä jat­koin poh­din­taa.

Mut­ta on­ko sil­lä sit­ten vä­liä, ky­syy Hil­da­kin poh­ties­saan kuin­ka ek­sy­neel­le ve­den­hal­ti­al­le lo­pul­ta käy. Voin poh­tia ajan sy­vin­tä ole­mus­ta ja heik­koi­na het­ki­nä loh­dut­tau­tua aja­tuk­sel­la, et­tä jos­sain toi­ses­sa uni­ver­su­mis­sa asi­at voi­si­vat ol­la pa­rem­min. Lo­pul­ta mi­nul­le mer­kit­tä­vää on kui­ten­kin se, mil­lai­nen on elä­mä­ni juu­ri täs­sä to­del­li­suu­des­sa. Ku­lu­nee­na vuon­na tär­kei­tä asi­oi­ta ovat ol­leet po­jan kas­va­mi­nen ja muut­to Ki­teel­le met­sän reu­naan.

Myös Hil­da on ol­lut tär­keä hah­mo mei­dän per­hees­säm­me vuon­na 2024. Minä olen kuu­lem­ma Met­sä­läi­nen. Hy­vää uut­ta vuot­ta!

MIIK­KA KI­VI­NEN

miik­ka.ki­vi­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi