Aloi­tim­me puo­li­so­ni kans­sa syn­nyin­ko­ti­ni re­mon­toin­nin tänä ke­sä­nä. Al­kuin­nos­tus oli val­ta­va, mut­ta vuo­si­kym­men­ten ta­pet­ti­ker­rok­sia ja 70-lu­vul­la isä­ni jä­mä­käs­ti asen­ta­mia las­tu­le­vy­jä pur­ka­es­sa to­del­li­suus nou­si pin­taan. Täs­sä sitä re­vi­tään au­ki sei­niä, jot­ka ovat an­ta­neet ko­din tur­vaa niin mo­nel­le en­nen mei­tä. Niil­lä sei­nil­lä oli­si pal­jon ker­rot­ta­vaa.

Ta­lon tark­ka ra­ken­nus­vuo­si ei ole tie­dos­sa, mut­ta luul­ta­vas­ti se aset­tuu so­tien jäl­kei­siin vuo­siin 40-lu­vul­le. Kuu­le­man mu­kaan talo on pal­vel­lut myös he­vos­ten suo­ja­na. Toi­sen pää­dyn ker­ro­taan toi­mi­neen tal­li­na ja hei­nä­suo­ja­na ja toi­sen pää­dyn asun­to­na. 50-lu­vul­la ta­los­ta on teh­ty kuu­den huo­neis­ton asun­to­la, ja sii­nä toi­mi myös Ke­mien pos­ti­kont­to­ri.

Pie­ni asun­to ta­los­sa on ol­lut en­sim­mäi­nen oma koti mo­nel­le nuo­rel­le pos­tin, pan­kin, ap­tee­kin ja kau­pan työn­te­ki­jäl­le. Nii­den sei­nien si­säl­lä on saa­nut al­kun­sa use­am­pi­kin rak­kaus­ta­ri­na ja on­pa siel­lä tuu­di­tel­tu per­heen en­sim­mäi­set pie­no­kai­set­kin unil­leen. Olen saa­nut kuul­la ta­los­ta mo­nen­lai­sia muis­to­ja ja ta­ri­noi­ta. Sil­lä on paik­kan­sa Ke­mien ky­läs­sä ja sen his­to­ri­as­sa.

Sii­tä ta­los­ta tai­ta­va isä­ni re­mon­toi per­heel­lem­me ko­din 70-lu­vun lop­pu­puo­lel­la. Edes­men­neel­le, lap­se­na or­vok­si jää­neel­le äi­dil­le­ni se oli ai­noa oi­kea koti ja meil­le kol­mel­le lap­sel­le vie­lä ai­kui­se­na­kin ai­na tut­tu ja tur­val­li­nen ko­ti­sa­ta­ma.

Kaik­kea tätä aja­tel­les­sa vas­tuu pai­naa, kun hiki pääs­sä pe­sen ja maa­laan sa­to­ja ja sa­to­ja ai­koi­naan Toh­ma­jär­ven tii­li­teh­taan uu­neis­sa pol­tet­tu­ja kat­to­tii­liä, jot­ka yri­täm­me pe­las­taa ta­lon suo­jak­si tu­le­vil­le­kin vuo­si­kym­me­nil­le. Tii­lien al­la ole­van pä­re­ka­ton on väis­tyt­tä­vä uu­den alus­kat­teen tiel­tä, mut­ta tii­let ovat kun­nos­tuk­sen jäl­keen edel­leen käyt­tö­kun­toi­set. En­nen teh­tiin kun­nol­lis­ta.

Re­mon­tin ro­mant­ti­suus var­mas­ti häl­ve­nee vuo­sien mit­taan. Kun­han kat­to saa­daan kun­toon, ovat vuo­ros­sa ul­ko­vuo­ri, put­ket, säh­köt, sa­la­o­jat ja tu­hat muu­ta hom­maa. Eteen on tul­lut ikä­vi­ä­kin yl­lä­tyk­siä ja nii­tä var­mas­ti tu­lee li­sää­kin. Toi­saal­ta, kun kii­pe­sin ta­lon kor­ke­al­le ka­tol­le, jon­ne en kos­kaan oli­si ar­van­nut us­kal­tau­tu­va­ni, koin pie­nen ih­mi­sen suu­ren on­nis­tu­mi­sen ja ilon tun­teen. Siel­tä avau­tuu ko­me­at mai­se­mat!

Vih­reä talo ve­si­tor­nin juu­rel­la oli mi­nun ko­ti­ni 19 vuot­ta ja nyt olen pa­lan­nut ko­tiin. To­sin vas­ta hen­ki­ses­ti. Fyy­si­nen muut­to siin­tää vuo­sien pääs­sä.

Talo on ra­kas ra­ha­rei­kä ja koko pro­jek­ti ai­ka lail­la jär­je­tön. Mut­ta on­kos sitä en­nen­kään sy­dä­men asi­ois­sa jär­keä kuun­nel­tu?

Mer­vi Ve­nä­läi­nen

mer­vi.ve­na­lai­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi