Aloin tu­tus­tua Ki­teen Ka­re­li­an­pol­ku­jen juok­su­maas­toi­hin jo ke­vääl­lä, hy­vis­sä ajoin en­nen lu­mien su­la­mis­ta. Pari ker­taa jou­duin kään­ty­mään ta­kai­sin, kun vas­taan tuli um­pi­han­ki tai kas­te­lin lenk­ka­ri­ni nuos­ka­lu­meen.

Kun ke­sän lä­hes­ty­es­sä pää­sin kun­nol­la juok­se­maan ky­sei­sil­le po­luil­le, olin sekä in­nois­sa­ni et­tä tur­hau­tu­nut. Rei­tis­tö oli laa­ja ja mie­len­kiin­toi­nen, mut­ta toi­saal­ta se vai­kut­ti lii­an mo­ni­mut­kai­sel­ta. Tun­tui, et­tä kart­taa pi­täi­si ol­la koko ajan kat­so­mas­sa. Muu­ta­man tu­tus­tu­mis­len­kin jäl­keen pää­tin, et­tä tämä on vain hyvä asia: mie­len­kiin­to säi­lyy, kun uu­sia maas­to­ja ja pol­ku­ja löy­tyy jopa puo­li­va­hin­gos­sa.

Ke­sä­kuun alus­sa juok­sin en­sim­mäis­tä ker­taa Ka­re­li­an­pol­kui­hin kuu­lu­vaa Hut­si Trai­lia ­– tai ai­na­kin suu­rin piir­tein. En ni­mit­täin ol­lut ai­van var­ma, kään­nyin­kö jo­kai­ses­ta po­lun­ris­teyk­ses­tä oi­ke­aan suun­taan, mut­ta ai­na­kin lo­pul­ta pää­dyin ta­kai­sin läh­tö­pis­tee­see­ni. Hel­tees­sä juos­tu lenk­ki oli ras­kas, mut­ta olin juok­sun ai­ka­na lä­hes eu­fo­ri­ses­sa ti­las­sa. Tu­lin sii­hen tu­lok­seen, et­tä ky­sees­sä on yk­si hie­noim­mis­ta rei­teis­tä, jon­ka olen kos­kaan juos­sut. Vas­taan tuli ha­vu­met­sää, leh­to­ja, hak­kuu­au­kei­ta, soi­ta, met­sä­lam­pia, niit­ty­jä ja har­ju­ja. Aloin suun­ni­tel­la mie­les­sä­ni Ki­teen puo­li­ma­ra­ton -pol­ku­juok­su­ta­pah­tu­maa ja koin jo tree­naa­va­ni sitä var­ten. ”Kyl­lä tä­män pie­nel­lä har­joit­te­lul­la sen kol­me ker­taa jak­saa juos­ta”, poh­din mie­les­sä­ni juos­tes­sa­ni pit­kin seit­se­män ki­lo­met­rin pi­tuis­ta Hut­si Trai­lia.

Lo­pul­ta jak­soin yh­den kier­rok­sen. Olin ai­van puh­ki, mut­ta mi­nul­la oli kun­ni­an­hi­moi­set suun­ni­tel­mat: juok­si­sin vas­tai­suu­des­sa tä­män hie­non rei­tin ken­ties usei­ta ker­to­ja vii­kos­sa.

Meni kui­ten­kin lä­hes kuu­kau­si, en­nen kuin pa­la­sin Hut­si Trai­lil­le. En yk­sin­ker­tai­ses­ti vain eh­ti­nyt tai saa­nut ai­kai­sek­si läh­teä len­kil­le. Juok­su­tau­ol­le on myös toi­nen, aa­vis­tuk­sen vai­vaan­nut­ta­va se­li­tys. Aloin ni­mit­täin jo en­sim­mäi­sen Hut­si Trail -lenk­ki­ni ai­ka­na hie­man pe­lä­tä kar­hu­ja. Juok­su­tau­on ai­ka­na pää­tin, et­tä en enää kuun­te­le mu­siik­kia juos­tes­sa­ni – ais­tie­ni on ol­ta­va tark­ka­na. Kun pari päi­vää sit­ten us­kal­tau­duin jäl­leen lenk­ki­po­lul­le, oli kä­des­sä­ni avain­lenk­ki, jota he­lis­te­lin juos­tes­sa­ni. Ää­nen oli tar­koi­tus kar­kot­taa kar­hut. Ko­kei­lin myös lau­laa. Jos­tain syys­tä pääs­sä­ni soi Ted­dy­kar­hu­jen hu­vi­ret­ki. ”Jos met­sään ha­lu­at men­nä nyt” ta­ker­tui kurk­kuu­ni heti en­si tah­tien koh­dal­la. Ei hy­myi­lyt­tä­nyt yh­tään.

Noin vii­den ki­lo­met­rin koh­dal­la huo­ma­sin lo­pet­ta­nee­ni avain­ten ki­lis­te­lyn ja muun teen­näi­sen ään­näh­te­lyn. Maa­lis­sa olo oli jäl­leen eu­fo­ri­nen.

Eh­kä jo huo­men­na uu­des­taan. Tai vii­meis­tään en­si vii­kol­la.

Miik­ka Ki­vi­nen

miik­ka.ki­vi­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi