En­sin ke­vät an­toi odot­taa it­se­ään. Sit­ten kesä ot­ti äk­ki­läh­dön ja tun­tui mil­tei ryn­tää­vän ohi. Tou­ko­kuus­sa ei kui­ten­kaan osaa naut­tia odot­ta­mat­to­mas­ta hel­tees­tä, kun pi­täi­si eh­tiä niin mon­ta asi­aa. Te­ras­si on vie­lä öl­jy­ä­mät­tä ja nur­mi­kon kuop­piin mul­lat ta­soit­ta­mat­ta. Ve­net­tä­kään ei ole las­ket­tu ve­sil­le. Mi­ten­kä täs­sä nyt voi­si al­kaa ke­sän viet­toon, kun val­mis­te­lut ovat ihan kes­ken?

Mut­ta iha­naa on kas­vun ih­met­tä seu­ra­ta! Mök­ki­tien var­rel­la joka-aa­mui­sel­la koi­ra­len­kil­lä kuk­ki­vat en­sin ren­tu­kat, sit­ten kul­le­rot ja mil­tei yh­tä ai­kaa nii­den kans­sa met­sä­kur­jen­pol­vet. Nyt kyp­sy­vät jo en­sim­mäi­set met­sä­man­si­kat, ja mus­ti­kan var­sis­sa­kin pil­kot­taa vih­rei­tä pul­le­roi­sia raa­ki­lei­ta.

Ihan koh­ta Suo­mi aset­tau­tuu viet­tä­mään ju­han­nus­ta, kes­ki­ke­sän juh­laa. Pes­si­mis­ti to­te­aa, et­tä se on sit­ten kesä jo ohi. Mi­nus­ta taas kes­ki­ke­sä mar­joi­neen on vas­ta sitä var­si­nais­ta ke­sää, ja syk­syi­nen sie­ni­met­sä pa­ras maa­doi­tus­paik­ka luon­non hel­mas­sa. En siis ajau­du pa­nii­kin val­taan, sil­lä vie­lä sitä ke­sää on jäl­jel­lä.

Pää­tin­kin lo­pet­taa höt­kyi­lyn nii­den vä­liin jää­nei­den ke­vät­töi­den kans­sa. Kui­van kau­den jäl­kei­nen ve­si­sa­de huuh­te­li te­ras­sin, jo­ten tai­taa sil­lä vie­lä sel­vi­tä en­si ke­vää­seen. Hur­jaan kas­vu­vauh­tiin ryn­nän­nyt hei­nik­ko peit­tää pi­ha­maan kuo­pat. Kait sitä voi­si vie­lä tä­män kesä an­taa vain ol­la, vaik­ka jou­tuu­kin hie­man sa­dat­te­le­maan poh­jan epä­ta­sai­suut­ta nur­mik­koa lei­ka­tes­saan. Eli mi­kään niis­tä miel­tä pai­na­neis­ta asi­ois­ta ei ol­lut elä­mää suu­rem­paa – sel­lais­ta, joka jär­kyt­täi­si kä­si­tys­tä täs­tä het­kes­tä ja tu­le­vai­suu­des­ta. Te­ke­mät­tö­mät työt voi jät­tää en­si ke­vää­seen, sil­lä hy­vin suun­ni­tel­tu on puo­lik­si teh­ty.

Mir­ja Hurs­kai­nen