“Voi ei, Dum­bo!” äi­ti­ni pa­rah­taa ties kuin­ka mo­net­ta ker­taa. Jo lap­se­na olin sy­väs­ti ihas­tu­nut sa­tui­hin. Nyt vuo­sia myö­hem­min, kun lu­ke­mi­nen on­nis­tuu jo omin neu­voin, voin yl­pey­del­lä to­de­ta, et­tä lu­ke­mi­ses­ta on tul­lut pe­rus­ta­van­laa­tui­nen osa elä­mää­ni. Kir­jo­jen kaut­ta op­pi­ma­ni asi­at ih­meel­li­sis­tä fak­tois­ta vah­vaan sa­na­va­ras­toon ovat vah­vis­ta­neet kä­si­tys­tä­ni it­ses­tä­ni, mut­ta en­nen kaik­kea ne ovat hel­pot­ta­neet it­se­ni il­mai­se­mis­ta myös muil­le.

Nyky-yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa oman ai­nut­laa­tui­sen per­soo­nan­sa esil­le tuo­mi­nen on ai­em­paa­kin tär­ke­äm­pää, lu­ke­mi­nen on va­li­tet­ta­van ali­ar­vos­tet­tu kei­no erot­tua jou­kos­ta. Us­kon, et­tä lu­ke­mal­la op­pi­mam­me asi­at ovat sel­lais­ta hen­kis­tä pää­o­maa, joka ko­ros­taa te­hok­kaas­ti yk­si­löl­li­siä piir­tei­täm­me. On­ko siis pe­rus­tel­tua väit­tää tie­don luo­van yk­si­lön? En­tä kuin­ka suu­ri mer­ki­tys lu­ke­mi­sel­la ja eri­tyi­ses­ti kir­joil­la on?

Tyy­pil­li­ses­ti teks­tien voi­daan aja­tel­la yh­dis­tä­vän mei­tä. Kou­lu­kir­jat pyr­ki­vät tar­jo­a­maan ta­sa­ver­tai­sen poh­jan si­vis­tyk­sel­le, ja ker­to­mus sot­kan mu­nas­ta yh­dis­tää ko­ko­nais­ta kan­sa­kun­taa. Teks­tien avul­la voim­me­kin hel­pos­ti vah­vis­taa ajat­te­lu­am­me sekä maa­il­man­ku­vaam­me. Maa­il­mas­sa, jos­sa uu­sia teks­te­jä jul­kais­taan ai­na vain enem­män, pää­sem­me lo­pul­ta kä­sik­si vain hä­vi­ä­vän pie­neen osaan. Mik­sem­me siis kes­kit­tyi­si pe­reh­ty­mään juu­ri it­se­äm­me kiin­nos­ta­viin ai­hei­siin? Va­lit­se­mal­la ai­dos­ti it­se­äm­me pu­hut­te­le­via te­ok­sia, voim­me sa­mal­la op­pia uut­ta it­se­äm­me kiin­nos­ta­vis­ta asi­ois­ta ja il­mi­öis­tä. Oli ky­sees­sä sit­ten po­li­tiik­ka tai puu­tar­ha­ton­tut. Tie­to on ai­na ar­vo­kas­ta ja sen avul­la voim­me myös erot­tua jou­kos­ta. Tie­tä­myk­sem­me mitä eri­lai­sim­mis­ta asi­ois­ta saat­taa osoit­tau­tua tar­peel­li­sek­si mitä yl­lät­tä­vim­mis­sä ti­lan­teis­sa.

Taan­noin lu­ke­ma­ni Sei­ja Paa­so­sen kir­ja Nai­set jot­ka maa­la­si­vat tai­vaan (2023) on saa­nut ai­kaan mitä in­nos­ta­vim­pia kes­kus­te­lu­ja sii­tä, kuin­ka val­loit­ta­van ih­meel­li­siä pil­vet ovat­kaan. Mitä enem­män luen, sitä enem­män uu­sia ulot­tu­vuuk­sia maa­il­ma ym­pä­ril­lä­ni saa. Kuin­ka pal­jon voi­kaan saa­da iloa teh­des­sään on­nis­tu­nei­ta ha­vain­to­ja kir­jois­ta, jot­ka par­haim­mil­laan muut­ta­vat ta­paa kat­soa maa­il­maa? Tus­kin kos­kaan rän­tä­pil­vet­kään ovat enää vain ja ai­no­as­taan an­kei­ta ja har­mai­ta. Sen li­säk­si, et­tä saan kir­jois­ta ai­na jo­ta­kin uut­ta ir­ti, opin ai­na uut­ta myös it­ses­tä­ni. Toi­si­naan in­nos­tun ihan täy­sin it­sel­le­ni uu­des­ta ai­hees­ta, toi­si­naan taas jä­tän kir­jan kes­ken. On eh­dot­to­man tär­ke­ää us­kal­taa myös ol­la eri miel­tä ja ky­see­na­lais­taa.

Mo­ni­puo­li­nen lu­ku­ko­ke­mus ke­hit­tää ky­kyä ar­gu­men­toi­da ja pa­ran­taa kriit­tis­tä lu­ku­tai­toa, jot­ka ovat tu­le­vai­suu­des­sa en­tis­tä­kin tär­ke­äm­piä tai­to­ja. Hen­ki­lö, joka osaa esit­tää mie­li­pi­teen­sä ja aja­tuk­sen­sa va­kuut­ta­vas­ti, jää par­hai­ten mie­leen. It­sen­sä haas­ta­mi­nen ajoit­tain mu­ka­vuu­sa­lu­een­sa ul­ko­puo­lel­le on siis tär­ke­ää, ja vah­va lu­ki­jai­den­ti­teet­ti on oi­va avain huo­ma­tuk­si tu­le­mi­seen.

Lu­ke­mi­sen läh­tö­koh­ta­na ei kui­ten­kaan ai­na tar­vit­se ol­la pelk­kä halu si­vis­tää tai ke­hit­tää it­se­ään, vaan yh­tä hy­vin syy tart­tua kir­jaan voi ol­la nau­tin­to. Kir­jan ei ai­na tar­vit­se ol­la klas­sik­ko tai yh­teis­kun­nal­li­ses­ti ra­vis­te­le­va. Kau­no­kir­jal­li­suus on oi­ke­as­taan har­voin tie­to­kir­jal­li­suut­ta köy­käi­sem­pää. Opim­me­han me lap­suu­tem­me sa­duis­ta­kin mo­raa­lis­ta kuin huo­maa­mat­ta. Toi­voi­sin­kin, et­tä säi­lyt­täi­sim­me läpi elä­mäm­me edes pie­nen osan sii­tä lap­suu­den pa­la­vas­ta ute­li­ai­suu­des­ta ja tie­don­ja­nos­ta, jot­ka mah­dol­lis­ta­vat ke­hit­ty­mi­sem­me ai­nut­laa­tui­sik­si yk­si­löik­si.

Lo­pul­ta, oli­pa meil­lä kuin­ka suu­ret kor­vat ta­han­sa, lu­ke­mi­nen te­kee meis­tä en­tis­tä­kin ai­dom­pia ja ver­rat­to­mam­pia. Mie­lui­san ja van­git­se­van kir­jal­li­suu­den lu­ke­mi­nen on val­ta­va etuo­i­keus ja mikä pa­ras­ta, sitä löy­tyy riit­tä­väs­ti jo­kai­sel­le. Eh­kä joku in­nos­tuu vie­lä kir­joit­ta­maan jo­tain omaa­kin.

SON­JA IKO­NEN