Meil­lä on ko­to­na lii­kaa ta­va­raa. Eten­kin kir­jo­ja on hir­mui­nen mää­rä, luul­ta­vas­ti usei­ta sa­to­ja. Nii­tä on kol­mes­sa kir­ja­hyl­lys­sä kah­des­sa eri huo­nees­sa. Li­säk­si kir­jo­ja on pi­nois­sa lat­ti­oil­la ja tuo­leil­la ym­pä­ri asun­toa. Haen kir­jas­tos­ta jat­ku­vas­ti li­sää lu­et­ta­vaa. Vaa­ra-kir­jas­tois­ta on lai­nas­sa 33 kir­jaa, yli­o­pis­ton kir­jas­tos­ta 22.

Minä ni­mit­täin ra­kas­tan kir­jo­ja, ovat ne sit­ten omia tai lai­nat­tu­ja. Aja­tus sii­tä, et­tä kan­sien vä­lis­sä odot­taa ko­ko­nai­nen maa­il­ma, uu­sia aja­tuk­sia ja uut­ta tie­toa saa mi­nut in­nos­tu­maan. Kir­jat saa­vat mi­nut tun­te­maan, et­tä maa­il­ma on mah­dol­li­suuk­sia täyn­nä. Kir­jat, joi­ta olen lu­ke­mas­sa, vai­kut­ta­vat usein kaik­keen ole­mi­see­ni, te­ke­vät ar­jes­ta hoh­dok­kaam­paa. Ker­ran os­tin chi­not, kos­ka Jack Ke­rou­a­cin mi­nä­ker­to­ja hank­ki sel­lai­set De­so­la­ti­o­nin en­ke­leis­sä.

Ny­kyi­sin kui­ten­kin luen alus­ta lop­puun kor­kein­taan kir­jan kuu­kau­des­sa. Kir­ja­hyl­ly­äm­me kat­so­es­sa­ni jou­dun koh­taa­maan vai­kei­ta ky­sy­myk­siä. Kuin­ka mon­ta kir­jois­ta olen lu­ke­nut? Eh­kä vii­de­so­san, luul­ta­vas­ti vä­hem­män.

Mut­ta osa kir­jois­ta on­kin vie­lä odot­ta­mas­sa lu­ke­mis­ta, se­li­tän it­sel­le­ni. Esi­mer­kik­si Her­man Mel­vil­len Moby Dick on kul­ke­nut mu­ka­na­ni muu­tos­ta muut­toon, koh­ta 25 vuo­den ajan. Olen aloit­ta­nut sen ai­na­kin kol­me ker­taa ja jo­kai­sel­la niis­tä teos on vai­kut­ta­nut eri­no­mai­sel­ta. Sil­ti se jää ai­na kes­ken.

Ta­va­ran val­ta­va mää­rä ko­dis­sam­me sai mi­nut vii­kon­lop­pu­na jäl­leen ker­ran ryh­ty­mään ikui­suusp­ro­jek­tiin, kir­jois­ta luo­pu­mi­seen. Aloin ym­mär­tää, mik­si se on niin vai­ke­aa. Kyse ei ole kir­jo­jen mah­dol­li­ses­ta ra­hal­li­ses­ta ar­vos­ta. Ky­sy­mys on sii­tä, et­tä kir­jat muis­tut­ta­vat mi­nua omas­ta men­nei­syy­des­tä­ni ja it­sel­le­ni tär­keis­tä asi­ois­ta.

Kir­jat edus­ta­vat myös to­teu­mat­to­mia haa­vei­ta. Osit­tain kir­jo­je­ni suu­ri mää­rä se­lit­tyy sil­lä, et­tä kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten suun­nit­te­lin pe­rus­ta­va­ni di­va­rin. Sitä ei ole vie­lä­kään ta­pah­tu­nut. Gra­ham Gree­nen ro­maa­nin taas os­tin ai­koi­na­ni op­pi­kir­jak­si, kun suun­nit­te­lin kir­joit­ta­va­ni kor­ke­a­kir­jal­li­sen jän­ni­tys­ro­maa­nin. Lu­ke­mat­ta jäi, ei­kä jän­ni­tys­ro­maa­ni­kaan ole eden­nyt. Aja­tus sak­san it­se­o­pis­ke­lu­kir­jas­ta luo­pu­mi­ses­ta ai­heut­taa su­rua ja epä­var­muut­ta. En­tä jos en kos­kaan tule op­pi­maan kiel­tä kun­nol­la?

Kir­jois­ta luo­pu­mi­ses­sa on ky­sy­mys oman elä­mä­ni ja mah­dol­li­suuk­sie­ni ra­jo­jen hy­väk­sy­mi­ses­tä. Vii­kon­lo­pun sii­vouk­ses­sa pys­tyin pois­ta­maan ko­ko­el­mis­ta­ni 20 kir­jaa. Mody Dick sai jää­dä.

Seu­raa­vak­si käyn läpi kir­jas­tos­ta lai­naa­ma­ni te­ok­set. Go : tai­to­pe­lin pe­rus­teet tai­si jää­dä nyt lu­ke­mat­ta.

Miik­ka Ki­vi­nen