Muis­tan ai­koi­naan häm­mäs­ty­nee­ni, kun yli­o­pis­ton mur­re­kurs­sil­la ker­rot­tiin, et­tä Poh­jois-Kar­ja­las­sa pu­hu­taan sa­vo­lais­mur­tei­ta. Niin vah­va oli mie­li­ku­va­ni esi­mer­kik­si jo­en­suu­lais­ten tut­ta­vien kar­ja­lai­suu­des­ta ja hei­dän pu­hu­man­sa kie­len oma­laa­tui­suu­des­ta. Sa­noi­vat­han he ”sie” ja ”mie” ja oli­vat muu­ten­kin jo­ten­kin vä­lit­tö­mäm­män oloi­sia kuin me kuo­pi­o­lai­set.

Muu­tim­me per­hee­ni kans­sa Poh­jois-Kar­ja­laan puo­li­sen­tois­ta vuot­ta sit­ten. Sa­vos­sa ja Poh­jois-Kar­ja­las­sa pu­hu­tun kie­len erot ja yh­tä­läi­syy­det ovat tul­leet tu­tuik­si, ja ne ovat meil­lä suo­sit­tu pu­hee­nai­he. Usein jut­te­lem­me esi­mer­kik­si sii­tä, kuin­ka poh­jois­kar­ja­lais­ten tup­la­kon­so­nan­tit ovat sa­vo­lai­seen kor­vaan vää­räs­sä pai­kas­sa. Kun mi­nul­le ker­rot­tiin, et­tä Jo­en­suun to­ril­la oli myy­ty ”pe­run­naa”, piti mi­nun mo­neen ker­taan var­mis­taa, mi­ten se kir­joi­te­taan. Kie­li­kor­va­ni mu­kaan se on eh­dot­to­man vää­rin. ”Pe­ru­na­ta” tai ”pe­ru­noo” vie­lä me­ni­si­vät, mut­ta ”pe­run­naa” kuu­los­taa kek­si­tyl­tä. Häm­mäs­tyt­tä­väl­tä, mut­ta kui­ten­kin jär­keen­käy­väl­tä kuu­los­ta­vat esi­mer­kik­si ”olov­vaa” ja ”-loi­ta” lop­pui­set mo­ni­kot: ”Soi­tan sil­le, jos se vois an­taa mi­nul­le neu­vo­loi­ta”.

Luu­len, et­tä nämä yl­lä an­ta­ma­ni mur­re-esi­mer­kit ovat mo­nen pai­kal­li­sen mie­les­tä vää­rin kir­joi­tet­tu­ja. Mur­teet ovat­kin hy­vin hen­ki­lö­koh­tai­nen asia ja he­rät­tä­vät mie­les­tä­ni jopa yl­lät­tä­vän suu­ria tun­tei­ta. Mi­nul­la ei ole kos­kaan ol­lut eri­tyi­sen herk­kä mur­re­kor­va, ei­kä Sa­von mur­re ole kos­kaan ol­lut vah­va osa iden­ti­teet­ti­ä­ni. Pu­hun kai jon­kin­lais­ta yleis­kiel­tä kuo­pi­o­lai­sel­la in­to­naa­ti­ol­la. Jo lap­se­na mi­nua kiel­let­tiin edes yrit­tä­mäs­tä sa­voa: ”elä vi­än­nä, kun et os­soo”. Rat­kai­su­ni oli, et­tä aloin pu­hua te­ko­mur­ret­ta. Se oli­kin help­po tapa är­syt­tää kuo­pi­o­lai­sia. Kun ky­syin, et­tä ”mi­tit­tee ku­lul­luu?”, niin lä­hin­nä poh­ja­lai­nen isä­ni nau­roi. Jot­kut väit­ti­vät mi­nun pu­hu­van Ou­lun mur­ret­ta.

Vaik­ka kek­sit­ty­jen mur­tei­den pu­hu­mi­nen on sit­tem­min jää­nyt vä­hem­mäl­le, ovat mur­teet tul­leet osak­si elä­mää­ni myös hie­man yl­lät­tä­väs­tä suun­nas­ta. Pik­ku­hil­jaa jo­en­suu­lais­tu­va nel­jä­vuo­ti­aam­me on ni­mit­täin al­ka­nut sa­noa ihan luon­te­vas­ti ”sie”. It­se käy­tän sa­naa vain ko­ti­o­lois­sa. Lap­se­na saa­ma­ni pa­laut­teen vuok­si en ni­mit­täin keh­taa – sa­nan ei-sa­vo­lai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä.

Miik­ka Ki­vi­nen