Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten pää­tin ryh­tyä met­su­rik­si. Pie­nen et­sis­ke­lyn jäl­keen löy­sin­kin työ­pai­kan. Sen oli tar­koi­tus ol­la uu­si al­ku, tai ai­na­kin mie­len­kiin­toi­nen ko­ke­mus. Mah­dol­li­suus pääs­tä te­ke­mään oi­kei­ta töi­tä luon­non kes­kel­le. Olin in­toa täyn­nä.

Aa­mui­ses­sa met­säs­sä tun­nel­moin us­van kes­kel­lä juok­se­via peu­ro­ja ja hais­te­lin met­sän tuok­sua. Työs­tä ei vain oi­kein mei­nan­nut tul­la mi­tään. Mit­tai­lin lo­put­to­mas­ti pui­den vä­li­siä etäi­syyk­siä mi­nul­le an­ne­tul­la on­gen­va­val­la. Tun­sin myös jon­kin­lais­ta epä­mää­räis­tä sää­liä kat­kai­se­mi­a­ni pui­ta koh­taan. Pian mi­nut siir­ret­tiin­kin is­tut­ta­maan tai­mia. Se oli mu­ka­vaa. Muis­tan ikui­suu­teen jat­ku­neen hak­kuu­au­ke­an ja siel­lä tö­röt­tä­vät ke­lot. Kun hiek­kai­nen maa pöl­läh­ti teh­ty­ä­ni tai­mel­le kuo­pan, hen­gi­tin sy­vään. Olin kuul­lut, et­tä se on ter­veel­lis­tä. Tun­sin vah­vis­tu­va­ni. Vai­mo­ni sa­noi, et­tä lii­kun it­se­var­mem­min kuin en­nen. Töis­sä ai­kaa ku­lui, kun et­sin tai­mil­le pa­ras­ta mah­dol­lis­ta kas­vu­paik­kaa.

Työ­päi­vän jäl­keen luin kii­na­lais­ta ru­no­kir­jaa, jos­ta löy­tyi runo ni­mel­tään ”Is­tu­tin män­nyn”. Suun­nit­te­lin lu­ke­va­ni sen ää­neen työ­ka­ve­reil­le­ni. Lu­ke­mat­ta jäi. Hak­kuu­au­ke­an ta­ka­lai­ta ei lä­hen­ty­nyt vii­kos­sa juu­ri lain­kaan. Hie­man en­nen töi­den lop­pu­mis­ta työ­an­ta­ja­ni ker­toi epäi­le­vän­sä, et­tä lau­lan tuu­tu­lau­lu­ja jo­kai­sel­la is­tut­ta­mal­le­ni män­nyn­tai­mel­le. En­nä­tin ol­la met­su­ri muu­ta­man vii­kon.

Ym­mär­sin epä­on­nis­tu­mi­se­ni syyt vas­ta pari vuot­ta myö­hem­min. Olin jäl­leen te­ke­mäs­sä fyy­sis­tä työ­tä. Seu­ra­tes­sa­ni työ­ka­ve­rei­de­ni liik­kei­tä ja toi­min­ta­ta­po­ja ym­mär­sin, et­tä hyvä kun­to ei yk­si­nään rii­tä. Ko­ke­muk­ses­ta on hyö­tyä ja asi­oi­ta voi op­pia tiet­tyyn ra­jaan as­ti, mut­ta us­kon, et­tä poh­jim­mil­taan on ky­sy­mys ih­mi­sen per­soo­nas­ta. Oli­sin suu­rel­la vai­val­la voi­nut op­pia kes­kin­ker­tai­sek­si met­su­rik­si, mut­ta ta­pa­ni aja­tel­la ei poh­jim­mil­taan so­vel­lu ky­sei­seen työ­hön. Mi­nun on saa­ta­va tun­nel­moi­da.

Us­kon, et­tä mo­net fyy­si­set työt vaa­ti­vat lah­jak­kuut­ta ja tie­tyn­lais­ta ajat­te­lu­ta­paa, jota on vai­kea op­pia ai­na­kaan enää ai­kui­si­äl­lä. Mie­tin kaik­kea tätä, kun kä­vin vii­kon­lop­pu­na hoi­ta­mas­sa me­hi­läi­si­ä­ni. Vaik­ka olen vuo­sien saa­tos­sa tul­lut te­hok­kaam­mak­si tar­haa­jak­si, en us­ko, et­tä pys­tyi­sin pi­tä­mään sa­maa te­hok­kuut­ta yl­lä päi­väs­tä ja vuo­des­ta toi­seen. Vaik­ka mi­nul­la on me­hi­läis­tar­haa­jan tut­kin­to, en us­ko, et­tä pär­jäi­sin am­mat­ti­tar­haa­ja­na. Ja mik­si alun pe­rin in­nos­tuin me­hi­läi­sis­tä? Kiin­nos­tuin nii­den tark­kai­lus­ta, tun­nel­moin­nis­ta. Kun seu­raa­van ker­ran me­nen pe­sil­le, lau­lan me­hi­läi­sil­le­ni tuu­tu­lau­lun.

Miik­ka Ki­vi­nen

miik­ka.ki­vi­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi