Joitakin vuosia sitten päätin ryhtyä metsuriksi. Pienen etsiskelyn jälkeen löysinkin työpaikan. Sen oli tarkoitus olla uusi alku, tai ainakin mielenkiintoinen kokemus. Mahdollisuus päästä tekemään oikeita töitä luonnon keskelle. Olin intoa täynnä.
Aamuisessa metsässä tunnelmoin usvan keskellä juoksevia peuroja ja haistelin metsän tuoksua. Työstä ei vain oikein meinannut tulla mitään. Mittailin loputtomasti puiden välisiä etäisyyksiä minulle annetulla ongenvavalla. Tunsin myös jonkinlaista epämääräistä sääliä katkaisemiani puita kohtaan. Pian minut siirrettiinkin istuttamaan taimia. Se oli mukavaa. Muistan ikuisuuteen jatkuneen hakkuuaukean ja siellä töröttävät kelot. Kun hiekkainen maa pöllähti tehtyäni taimelle kuopan, hengitin syvään. Olin kuullut, että se on terveellistä. Tunsin vahvistuvani. Vaimoni sanoi, että liikun itsevarmemmin kuin ennen. Töissä aikaa kului, kun etsin taimille parasta mahdollista kasvupaikkaa.
Työpäivän jälkeen luin kiinalaista runokirjaa, josta löytyi runo nimeltään ”Istutin männyn”. Suunnittelin lukevani sen ääneen työkavereilleni. Lukematta jäi. Hakkuuaukean takalaita ei lähentynyt viikossa juuri lainkaan. Hieman ennen töiden loppumista työantajani kertoi epäilevänsä, että laulan tuutulauluja jokaisella istuttamalleni männyntaimelle. Ennätin olla metsuri muutaman viikon.
Ymmärsin epäonnistumiseni syyt vasta pari vuotta myöhemmin. Olin jälleen tekemässä fyysistä työtä. Seuratessani työkavereideni liikkeitä ja toimintatapoja ymmärsin, että hyvä kunto ei yksinään riitä. Kokemuksesta on hyötyä ja asioita voi oppia tiettyyn rajaan asti, mutta uskon, että pohjimmiltaan on kysymys ihmisen persoonasta. Olisin suurella vaivalla voinut oppia keskinkertaiseksi metsuriksi, mutta tapani ajatella ei pohjimmiltaan sovellu kyseiseen työhön. Minun on saatava tunnelmoida.
Uskon, että monet fyysiset työt vaativat lahjakkuutta ja tietynlaista ajattelutapaa, jota on vaikea oppia ainakaan enää aikuisiällä. Mietin kaikkea tätä, kun kävin viikonloppuna hoitamassa mehiläisiäni. Vaikka olen vuosien saatossa tullut tehokkaammaksi tarhaajaksi, en usko, että pystyisin pitämään samaa tehokkuutta yllä päivästä ja vuodesta toiseen. Vaikka minulla on mehiläistarhaajan tutkinto, en usko, että pärjäisin ammattitarhaajana. Ja miksi alun perin innostuin mehiläisistä? Kiinnostuin niiden tarkkailusta, tunnelmoinnista. Kun seuraavan kerran menen pesille, laulan mehiläisilleni tuutulaulun.
Miikka Kivinen
miikka.kivinen@kotikarjala.fi