Tä­hän ai­kaan vuo­des­ta sitä ai­na toi­voo, et­tä oli­sin­pa kas­va­nut ah­ke­ram­mak­si mar­jas­ta­jak­si, sie­nes­tä­jäk­si ja yleen­sä­kin in­nok­kaam­mak­si luon­no­nan­ti­mien ke­rää­jäk­si. Met­säs­tä­jä-ke­räi­li­jä omi­nai­suus on asia, joka on vaan mi­nun hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta ke­hi­tyk­ses­tä jää­nyt lä­hes ko­ko­naan puut­tu­maan. Gee­ni­pe­ri­mää en voi syyt­tää, sil­lä muis­tan kuin­ka van­hem­pa­ni ah­ke­roi­vat joka syk­sy mar­ja­met­säs­sä mus­ti­koi­den, puo­lu­koi­den, vat­tu­jen ja suol­la lak­ko­jen pe­räs­sä kan­ta­en näi­tä herk­ku­ja san­ko­tol­kul­la ko­tiin. Niis­tä sit­ten ja­los­tet­tiin hil­lot, me­hut ja tie­tys­ti mauk­kaat mar­ja­pii­ra­kat.

Näil­lä mar­jas­tus­ret­kil­lä olin tie­tys­ti it­se­kin mu­ka­na enem­män tai vä­hem­män pa­ko­tet­tu­na. Toi­set yrit­ti­vät ke­räi­li­jäin­nos­tus­ta mi­nuun tar­tut­taa kui­ten­kaan sii­nä on­nis­tu­mat­ta. Muis­ti­ku­vi­na met­sä­ret­kis­tä on vain se juu­ri poh­jan­pei­ton saa­nut mar­ja­äm­pä­ri sii­nä vai­hees­sa, kun toi­sil­la saa­lis lä­he­ni jo puol­ta san­koa. It­sel­lä­ni oli ke­räy­sai­ka ku­lu­nut mai­se­mia ih­me­tel­les­sä ja Ha­vuk­ka-ahon ajat­te­li­jan ta­paan "si­ni­siä aja­tuk­sia" tuu­mail­les­sa. Hie­man se sit­ten hä­vet­ti ja kyp­syt­ti, kun oma tuo­tos mar­ja­ret­kel­tä jäi to­siin ver­rat­tu­na hy­vin­kin vaa­ti­mat­to­mak­si. Eri­tyi­ses­ti muis­tan harp­po­mi­se­ni paar­mo­jen kes­kel­lä lak­ka­suol­la, jos­sa päi­vän hi­koi­lun jäl­keen kaa­doin vai­voin poi­mi­ma­ni puo­li­äm­pä­ril­li­se­ni suo-ojaan loi­ka­tes­sa­ni sen yli.

Ny­ky­ään ei siis tule ko­vin­kaan pal­joa mar­ja­met­sis­sä sa­moil­tua. Pe­rus­te­len it­sel­le­ni asi­an ti­laa sil­lä, et­tä ei vaan ole ai­kaa. Mut­ta jos­pa sit­ten eläk­keel­lä...

Hat­tua nos­tan heil­le, keil­lä riit­tää tar­moa ja ha­lua luon­no­nan­ti­mien ke­rää­mi­seen. Lap­se­na ja tei­ni­nä­kin ajat­te­lin, et­tä mar­jas­tus on vain van­ho­jen ih­mis­ten har­ras­tus, mut­ta vää­räs­sä olin. It­se­ni ikäis­ten ja it­se­ä­ni van­hem­pien li­säk­si myös mo­net nuo­ret suun­nis­ta­vat mar­ja- ja sie­ni­met­sään il­mais­ten an­ti­mien ää­rel­le. Sen li­säk­si, et­tä mar­jas­tus ja sie­nes­tys tuo herk­ku­ja omaan ruo­ka­pöy­tään tai myy­ty­nä myös ta­lou­del­lis­ta tu­loa. Po­si­tii­vis­ta on li­säk­si se, et­tä fyy­si­nen kun­to kas­vaa ja mie­li vir­kis­tyy. Näi­tä po­si­tii­vi­sia asi­oi­ta lis­ta­tes­sa­ni alan miet­ti­mään, et­tä mis­tä kai­kes­ta olen jää­nyt pait­si, kun en ole sin­ne mar­ja­met­sään it­se suun­nis­ta­nut?

Täs­sä leh­des­sä toi­saal­la ole­van tat­ti­kau­den al­ka­mi­ses­ta ker­to­van uu­ti­sen in­noit­ta­ma­na ajat­te­lin­kin ope­tel­la tun­te­maan herk­ku­ta­tin, kan­ta­rel­lin ja mai­te­roi­sen - vai mitä rous­ku­ja ne nyt ovat­kaan - li­säk­si vie­lä jon­kun hy­vän ruo­ka­sie­nen. Näil­lä tie­doil­la suun­taan sie­ni­met­sään ja ko­ko­an niin kuin hams­te­ri it­sel­le­ni tu­le­van tal­ven sie­ni­her­kut säi­löön. Sie­net va­lit­sen ke­räi­li­jä -ura­ni aloi­tuk­sek­si sik­si, et­tä nii­tä ke­rä­tes­sä kori täyt­tyy malt­ta­mat­to­mal­la­kin poi­mi­jal­la yleen­sä ihan koh­tuu­a­jas­sa.

Kari Sark­ki­nen

kari.sark­ki­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi