Lii­tyin au­toi­li­joi­den jouk­koon myö­hään. Al­ku oli vai­kea. Olin yli 30-vuo­ti­as, kun sain ajo­kor­tin. Ins­si meni läpi vas­ta toi­sel­la yri­tyk­sel­lä.

En ym­mär­rä au­tois­ta mi­tään. ”Män­tä” ja ”sy­lin­te­ri” ovat mi­nul­le vain sa­no­ja. Ker­ran tank­kauk­sen jäl­keen poi­ka­ni ky­syi, kuin­ka ben­sii­ni me­nee säi­li­ös­tä moot­to­riin. En osan­nut vas­ta­ta. En ol­lut kos­kaan edes aja­tel­lut asi­aa. ”Kysy ukil­ta”, vas­ta­sin.

Täs­tä huo­li­mat­ta ra­kas­tan au­to­a­ni ja au­toi­lua. Kun vai­mo­ni sa­noi, et­tä Ško­dam­me on ruu­miin vä­ri­nen, mi­nul­le tuli paha mie­li. Oma au­to ei ni­mit­täin ole mi­nul­le vain liik­ku­mis­vä­li­ne. Se on myös tur­va­paik­ka. Kun sul­jen au­to­ni oven, sul­keu­dun kai­kel­ta muul­ta. Olen kuul­lut, et­tä ih­mi­nen on on­nel­li­sim­mil­laan, kun hän kes­kit­tyy yh­teen asi­aan ja on läs­nä het­kes­sä. Kun ajan au­toa, ajan au­toa. Toi­saal­ta voin ha­lu­tes­sa­ni lait­taa mie­li­mu­siik­ki­a­ni soi­maan tai ää­ni­kir­jo­ja kuu­lu­maan. Ai­na muul­loin tun­tuu, et­tä ei täl­le ole oi­ke­as­ti ai­kaa. Mut­ta au­tos­sa en pää­se kar­kuun, te­ke­mään jo­tain muka tär­ke­äm­pää. Olen­han mat­kal­la jon­ne­kin, mi­nul­la on pää­mää­rä. Elä­mä on het­ken ver­ran sel­ke­ää.

Ky­sy­mys on myös iden­ti­tee­tis­tä. Kun ajo­kor­tin saa­tu­a­ni ajoin en­sim­mäis­tä ker­taa lip­pa­hat­tu pääs­sä­ni ja pe­rä­kär­ry pe­räs­sä­ni kaa­to­pai­kal­le, tun­sin ole­va­ni ta­val­li­nen suo­ma­lai­nen mies. Au­toi­li­ja au­toi­li­joi­den jou­kos­sa.

Au­to on työs­sä­ni vält­tä­mä­tön. Kei­koil­la me­nen mie­lel­lä­ni ta­ka­pen­kil­le pur­ka­maan haas­tat­te­lu­ja läp­pä­ri sy­lis­sä­ni. Au­to on ikään kuin mu­ka­na kul­ke­va toi­mis­to.

Au­toi­lu ai­heut­taa kui­ten­kin syyl­li­syyt­tä. Vaik­ka pit­kis­sä työ­mat­kois­sa on puo­len­sa ja mu­sii­kin kuun­te­lu on mu­ka­vaa, har­mit­taa ener­gi­an tuh­laus ai­dos­ti – kus­tan­nuk­sis­ta pu­hu­mat­ta­kaan. Usein aa­mul­la töi­hin läh­ties­sä mie­tin, pi­täi­si­kö mi­nun ot­taa kyy­tiin sa­maan suun­taan kul­ke­va tut­ta­va­ni. Ai­ka­tau­lu­jen sää­tä­mi­nen tun­tuu kui­ten­kin han­ka­lal­ta. Ken­ties rak­kau­des­sa­ni au­toi­luun on ky­sy­mys juu­ri mu­ka­vuu­den ha­lus­ta.

Ško­da­ni mat­ka­mit­ta­ris­sa meni juu­ri 226 000 ki­lo­met­riä rik­ki. Uu­den au­ton os­ta­mi­nen on jos­sain vai­hees­sa vält­tä­mät­tö­myys. Tie­dän, et­tä mi­nul­la ei ole ai­na­kaan lä­hi­vuo­si­na va­raa hank­kia säh­kö­au­toa. Jat­kan au­toi­lua ris­ti­rii­tai­sin tun­tein.

Ny­ky­nuo­ret ei­vät enää aja ajo­kort­tia yh­tä usein kuin nuo­ruu­des­sa­ni. Eh­kä mo­nil­le heis­tä au­toi­lu ja oma au­to ei­vät ole sa­mal­la ta­val­la ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­sia asi­oi­ta kuin mi­nun su­ku­pol­vel­le­ni. Ken­ties heil­le kimp­pa­kyy­dit ja yh­teis­käyt­tö­au­tot ovat it­ses­tään sel­viä ja luon­nol­li­sia rat­kai­su­ja.

Mi­nul­la oli­si opet­te­le­mis­ta oman au­to­ni ja­ka­mi­ses­sa jon­kun toi­sen kans­sa. Eh­kä elä­män­ta­pa­ni on tu­los­sa tien­sä pää­hän.

Miik­ka Ki­vi­nen

miik­ka.ki­vi­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi