Mat­koil­la kiin­ni­täm­me huo­mi­o­ta elä­män eri puo­liin. Tämä on ta­val­lis­ta elä­mää, kult­tuu­ria, ark­ki­teh­tuu­ria ja ruo­kaa. Kaik­ki ei tie­ten­kään ai­na ole oman maun mu­kaan, mut­ta on ai­na mie­len­kiin­tois­ta, kuin­ka ih­mi­set elä­vät muis­sa mais­sa. Mitä epä­ta­val­li­sem­pi maa, sitä kirk­kaam­pia ja mer­kit­tä­väm­piä nämä erot ovat.

Min­kä ta­han­sa suo­ma­lai­sen su­per­mar­ke­tin hyl­lyil­tä löy­dät tuot­tei­ta, jois­sa on mer­kin­tä "Ruo­kaa omas­ta maas­ta" tai "Ko­ti­mais­ta". Aluk­si kiin­ni­tät sii­hen huo­mi­o­ta ja sit­ten sii­hen tot­tuu. Tämä merk­ki näyt­tää mel­ko vaa­ti­mat­to­mal­ta, mut­ta voit tur­val­li­ses­ti va­li­ta pak­kauk­sen tie­tä­en, et­tä se on ai­toa laa­tua.

Psy­ko­lo­gi­na olen erit­täin kiin­nos­tu­nut sii­tä, kuin­ka täl­lai­nen yk­sin­ker­tai­nen sana "maa­ni" on saa­nut sy­vän mer­ki­tyk­sen Suo­mes­sa ja on to­del­la osa jo­kai­sen tääl­lä asu­van ih­mi­sen si­sin­tä.

En­sim­mäi­nen asia, joka pis­tää sil­mään, on jär­jes­tys kaik­ki­al­la. Kau­pun­ki tai pie­ni kylä; nur­mi­kot, met­sä, jär­ven­ran­ta tai puis­to ovat ihan kuin sii­vous oli­si juu­ri päät­ty­nyt.

Yh­del­lä en­sim­mäi­sis­tä mat­kois­ta­ni tu­lin Tam­pe­reel­le ys­tä­vä­ni luok­se. Lena ja Mik­ko ta­pa­si­vat mi­nut lin­ja-au­to­a­se­mal­la. Lä­his­töl­lä jouk­ko nuo­ria pu­hui ää­nek­kääs­ti, ja yk­si heis­tä heit­ti jää­te­lö­kää­reen maa­han. Mik­ko kään­tyi po­jan puo­leen ja sa­noi: "Nuo­ri mies, pu­do­tit tä­män va­hin­gos­sa ros­ka­ko­rin vie­reen." Yl­lä­tyin, kun ka­ve­ri pyy­si heti an­teek­si, ot­ti pa­pe­rin ja heit­ti sen ros­ka­ko­riin. Kun seu­raa­van ker­ran kä­ve­lim­me mie­he­ni kans­sa Jo­en­suus­sa, kuu­ma­na ke­sä­päi­vä­nä, näin edes­säm­me kä­ve­le­vän nai­sen ku­mar­tu­van ja poi­mi­van jon­kun heit­tä­män tyh­jän tu­pak­ka-as­kin.

Sit­ten mi­nul­le kävi hy­vin sel­väk­si, et­tä suo­ma­lai­set pi­tä­vät maa­taan kuin oma­naan. Sik­si Suo­mes­sa asu­vat ih­mi­set käyt­täy­ty­vät näin. He pi­tä­vät it­se­ään tä­män kau­pun­gin, tä­män maan ra­ken­ta­ji­na. Tämä on hei­dän maan­sa, hei­dän ko­tin­sa - he ovat var­mo­ja sii­tä! Ta­los­sa­kin täy­tyy ol­la jär­jes­tys­tä. Lop­pu­jen lo­puk­si ta­los­sa­ni tai asun­nos­sa­ni en myös­kään hei­tä ros­kia lat­ti­al­le.

Mut­ta mis­tä tämä tun­ne tu­lee? Tämä luot­ta­mus sii­hen, et­tä tämä kaik­ki on mi­nun, et­tä olen osa luon­toa, mikä tar­koit­taa, et­tä mi­nun täy­tyy huo­leh­tia kai­kes­ta ym­pä­ril­lä­ni, it­ses­tä­ni ja kai­kis­ta ym­pä­ril­lä­ni ole­vis­ta. Mie­les­tä­ni point­ti on koko kou­lu­tus­jär­jes­tel­mäs­sä, jon­ka tu­lok­se­na on to­del­li­nen asen­ne maa­ta koh­taan. Ja tääl­lä teot ovat tär­kei­tä, ei­vät paa­tos­lau­sun­not rak­kau­des­ta ja isän­maal­li­suu­des­ta. Näin ta­pah­tuu, kun nä­em­me huo­len­pi­don ja jär­jes­tyk­sen, kaik­kien tu­ke­ma­na. Tämä on mah­dol­lis­ta vain vil­pit­tö­mäl­lä rak­kau­del­la isän­maa­ta koh­taan. Ja suo­ma­lai­set pys­tyi­vät sii­hen.

NA­TA­LYA KUD­RY­AS­HO­VA