Koulussa ei oppilailta uskalleta vaatia oikein mitään. Jos vaadit, olet hankala. Kaiken olisi oltava helppoa rallatusta. Entäs, kun tämä ei-vaadittu sukupolvi on koulussa opettajina ja talouselämässä esimerkiksi työnantajina? Saattaapi heidän toimestaan mennä rima entistä alemmaksi. Haluaisin tietenkin uskoa toisin.
Oppilaiden ns. armoviitosista todistuksissa keskustellaan. Niitä ei pitäisi minun mielestäni antaa. Oppilaan osaamistaso on arvioitava rehellisesti. Tarvittaessa oppilas on jätettävä luokalleen. Se on opettajan velvollisuus. Puhun tässä myös omista kokemuksistani.
Itse jäin aikoinaan keskikoulussa viidennelle luokalle. Kaikki muu, esimerkiksi pelleily tunneilla kiinnosti minua enemmän kuin oppiminen. Synkkä oli se hetki, kun tien penkalla nelosilla koristeltua todistustani katselin. Isäukko oli tulossa hakemaan. Ajattelin miten ihmeessä ukon puhuttelusta selviän. Vähän helpotti, kun paras kaverinikin jäi luokalleen.
Viidennen luokan siis otin uusintana, vaikka taipumukset viittasivat pelleilyn pohjalta näyttelijäksi. Huonoa koulumenestymistäni ei kokonaan selittänyt vanhempieni sosioekonominen asema. Oma laiskuus oppimiseen sekä ylivilkkaus olivat pääselittäjät. Oppiaineista algebran ja geometrian otin täysin huumorilla. Aineiden opettaja antoi minulle opettajauransa ainoan jälki-istunnon. Ja aivan aiheesta. Sen opettaja muisti vielä 40 vuoden jälkeenkin, kun juttelimme.
Luokalleni jättäminen oli minulle hyväksi. Sain ehkä kypsemmän minän tulevaisuuttani ajatellen. Vuoden päästä keskikoulusta päästyäni vasta ymmärsin, että olisi kannattanut koulussa opiskella. Paikkasin sitten aikuisuuden kynnykseltä alkaen opinpuutteitani useiden vuosien ajan.
Armoviitosten antaminen ei palvele ketään. Kaikkein vähiten oppilasta itseään. Pidetään vaatimustasosta kiinni - rimaa ei pidä laskea. Muuten laskemme housuumme!
ANTERO PESONEN,
Kitee