Kou­lus­sa ei op­pi­lail­ta us­kal­le­ta vaa­tia oi­kein mi­tään. Jos vaa­dit, olet han­ka­la. Kai­ken oli­si ol­ta­va help­poa ral­la­tus­ta. En­täs, kun tämä ei-vaa­dit­tu su­ku­pol­vi on kou­lus­sa opet­ta­ji­na ja ta­lou­se­lä­mäs­sä esi­mer­kik­si työ­nan­ta­ji­na? Saat­taa­pi hei­dän toi­mes­taan men­nä rima en­tis­tä alem­mak­si. Ha­lu­ai­sin tie­ten­kin us­koa toi­sin.

Op­pi­lai­den ns. ar­mo­vii­to­sis­ta to­dis­tuk­sis­sa kes­kus­tel­laan. Nii­tä ei pi­täi­si mi­nun mie­les­tä­ni an­taa. Op­pi­laan osaa­mis­ta­so on ar­vi­oi­ta­va re­hel­li­ses­ti. Tar­vit­ta­es­sa op­pi­las on jä­tet­tä­vä luo­kal­leen. Se on opet­ta­jan vel­vol­li­suus. Pu­hun täs­sä myös omis­ta ko­ke­muk­sis­ta­ni.

It­se jäin ai­koi­naan kes­ki­kou­lus­sa vii­den­nel­le luo­kal­le. Kaik­ki muu, esi­mer­kik­si pel­lei­ly tun­neil­la kiin­nos­ti mi­nua enem­män kuin op­pi­mi­nen. Synk­kä oli se het­ki, kun tien pen­kal­la ne­lo­sil­la ko­ris­tel­tua to­dis­tus­ta­ni kat­se­lin. Isä­uk­ko oli tu­los­sa ha­ke­maan. Ajat­te­lin mi­ten ih­mees­sä ukon pu­hut­te­lus­ta sel­vi­än. Vä­hän hel­pot­ti, kun pa­ras ka­ve­ri­ni­kin jäi luo­kal­leen.

Vii­den­nen luo­kan siis otin uu­sin­ta­na, vaik­ka tai­pu­muk­set viit­ta­si­vat pel­lei­lyn poh­jal­ta näyt­te­li­jäk­si. Huo­noa kou­lu­me­nes­ty­mis­tä­ni ei ko­ko­naan se­lit­tä­nyt van­hem­pie­ni so­si­oe­ko­no­mi­nen ase­ma. Oma lais­kuus op­pi­mi­seen sekä yli­vilk­kaus oli­vat pää­se­lit­tä­jät. Op­pi­ai­neis­ta al­geb­ran ja ge­o­met­ri­an otin täy­sin huu­mo­ril­la. Ai­nei­den opet­ta­ja an­toi mi­nul­le opet­ta­jau­ran­sa ai­no­an jäl­ki-is­tun­non. Ja ai­van ai­hees­ta. Sen opet­ta­ja muis­ti vie­lä 40 vuo­den jäl­keen­kin, kun jut­te­lim­me.

Luo­kal­le­ni jät­tä­mi­nen oli mi­nul­le hy­väk­si. Sain eh­kä kyp­sem­män mi­nän tu­le­vai­suut­ta­ni aja­tel­len. Vuo­den pääs­tä kes­ki­kou­lus­ta pääs­ty­ä­ni vas­ta ym­mär­sin, et­tä oli­si kan­nat­ta­nut kou­lus­sa opis­kel­la. Paik­ka­sin sit­ten ai­kui­suu­den kyn­nyk­sel­tä al­ka­en opin­puut­tei­ta­ni usei­den vuo­sien ajan.

Ar­mo­vii­tos­ten an­ta­mi­nen ei pal­ve­le ke­tään. Kaik­kein vä­hi­ten op­pi­las­ta it­se­ään. Pi­de­tään vaa­ti­mus­ta­sos­ta kiin­ni - ri­maa ei pidä las­kea. Muu­ten las­kem­me hou­suum­me!

AN­TE­RO PE­SO­NEN,

Ki­tee