Jat­koa las­ten kas­va­tuk­ses­ta 1880-lu­vul­la. (1. osa jul­kais­tu Koti-Kar­jaas­sa 11.10.2022.)

Pap­pi­lan tu­pa­ka­ma­ris­sa asui ruus­tin­nan sis­ko, täti Ja­co­bi­na, joka säi­lyt­ti omia yk­si­tyi­siä ta­va­roi­taan vaa­te­ko­me­ron vie­res­sä ole­vas­sa toi­ses­sa niin ikään lu­ki­tus­sa ko­me­ros­sa.

Ares­ti­ran­gais­tus­ta kär­si­mäs­sä ole­vil­le po­jil­le ai­ka kävi pit­käk­si pi­me­äs­sä ko­pis­sa. Tuol­la Ja­co­bi­na-tä­din kont­to­rin­puo­lei­sen sei­nän ka­ton­ra­jas­ta nä­kyi tu­le­van jon­kun ver­ran va­loa. Siel­lä oli rako, niin suu­ri rako, et­tä pik­ku­poi­ka mah­tui sii­tä pu­jot­tau­tu­maan tä­din kont­to­riin. Ajan ku­luk­si siis pis­täy­dyt­tiin siel­lä­kin.

Siel­lä oli yh­tä ja tois­ta mie­len­kiin­tois­ta näh­tä­vää, se oli va­loi­sam­pi, ja siel­lä täti säi­lyt­ti sylt­ti- eli hil­lo­purk­kin­sa­kin, jos­ta hän vie­rail­len­sa tar­jo­si ”sylt­tiä kaa­kun kera” sit­ten kun kah­vit oli juo­tu. Lu­sik­kaa ko­me­ros­sa to­sin ei ol­lut, mut­ta pik­ku­po­jil­la sor­met hel­pos­ti suo­rit­ti­vat lu­si­kan teh­tä­vät.

Niin kuin maa­il­man­kuu­lu spar­ta­lai­nen kas­va­tus teki Spar­tan nuo­ri­sos­ta roh­kei­ta ja neu­vok­kai­ta mie­hiä, jot­ka kai­kis­sa olois­sa osa­si­vat kat­soa hy­vin eteen­sä ja va­roa kiin­ni jou­tu­mis­ta, niin näi­den­kin poi­kien kas­va­tus oli joh­ta­nut sii­hen, et­tä he va­roi­vat ku­lut­ta­mas­ta kaik­kea ai­kaan­sa täti Ja­co­bi­nan ko­me­ros­sa. Oi­ke­a­na ai­ka­na he oli­vat oi­ke­al­la pai­kal­la sii­nä ko­me­ros­sa, jo­hon hei­dät oli vie­ty, ja jos­ta hei­dät siis jäl­leen pääs­tet­tiin va­pau­teen.

Täti Ja­co­bi­nal­le kui­ten­kaan yleen­sä mi­kään ei jää­nyt sa­lai­suu­dek­si; kaik­kein vä­him­min poi­kien käyn­ti hä­nen ko­me­ros­saan, jos­sa hil­lo­pur­kis­sa ta­pah­tu­nut si­säl­lön vä­hen­nys ja sor­mien jäl­jet täy­sin to­dis­ti­vat poi­kien ajan­vie­ton sen ää­rel­lä. Yleen­sä ei kuu­lu­nut­kaan poi­kien ta­poi­hin kiel­tää syyl­li­syyt­tään. Heil­le ei ol­tu ope­tet­tu lai­nop­pia ei­kä asi­a­na­jon al­kei­ta. Ko­ke­mus­kin oli heil­le opet­ta­nut, et­tä oli sekä ja­loa et­tä edul­lis­ta tun­nus­taa asia sel­lai­sek­si, jol­lai­nen se oli. Sil­lä ta­voin asia saa­tiin no­peim­min pois ny­kyi­syy­des­tä men­nei­syy­teen. Niin­pä siis sii­tä hil­lo­pur­kin tyh­jen­tä­mi­ses­tä­kin sel­viy­dyt­tiin var­sin no­pe­as­sa tah­dis­sa.

Ai­kai­sem­piin su­loi­siin muis­toi­hin to­sin liit­tyi joi­ta­kin vä­hem­män su­loi­sia, mut­ta poi­kien elä­mäs­sä ai­na, niin kuin usein ai­kuis­ten­kin, su­loi­set muis­tot säi­ly­vät ja ikä­vät muis­tot haih­tu­vat mie­les­tä.

Te­le­nil­lä oli kirk­ko­her­ran­vi­ran hoi­dos­sa apu­lai­se­na pas­to­ri Zim­mer­mann. Hä­nen ni­men­sä mai­nit­tiin sii­nä ark­ki­vei­sus­sa­kin, joka syn­tyi Ki­teen kir­kon pa­lon jäl­keen. Sii­nä lau­let­tiin pa­lon sam­mu­tuk­ses­sa osal­li­si­na ol­leen:

Sim­per­man­ni sii­voin pap­pi,

Opet­ta­ja oi­val­li­nen.

Ja Un­ne her­ra, ul­jas her­raa,

Roh­kia ro­vas­tin poi­kaa.

Un­ne-her­ral­la tar­koi­tet­tiin tie­tys­ti eno Un­nea, poi­kien enoa. Mut­ta Zim­mer­mann, niin sii­vo pap­pi kuin hän oli­kin, ei elä­nyt ai­na so­vus­sa poi­ka­vii­ka­reit­ten kans­sa.

Sii­tä ker­ran­kin oli jää­nyt vi­han­kau­naa poi­kien ham­paan­ko­loon. Uk­ko Svahn oli an­ta­nut po­jal­leen Ro­mo­lan Un­nel­le suu­rem­man sum­man ra­haa, mil­lä os­taa na­mu­sia it­sel­leen ja to­ve­reil­leen, mut­ta na­mu­si­a­kin ma­ke­am­pi oli oi­ke­al­la ajal­la suo­ri­tet­tu kos­to.

Ra­hal­la, koko sil­lä suu­rel­la ra­hal­la ei os­tet­tu­kaan na­mu­sia Emil Lo­jan­de­rin puo­dis­ta, vaan os­tet­tiin nal­le­ja, pys­sys­sä käy­tet­tä­viä nal­le­ja. Nii­tä oli os­tet­tu jos­kus en­nen­kin jo­kin pie­nem­pi erä, joka oli ”patsh­ku­tet­tu” ki­vien vä­lis­sä tahi muul­la ta­val­la, mut­ta näis­tä nal­leis­ta yk­si­kään ei jou­ta­nut niin lap­sel­li­seen leik­kiin. Näis­tä koot­tiin kaik­ki niis­sä ole­va rä­jäh­dy­sai­ne, dy­na­miit­ti­jau­he, tar­koin tal­teen puh­taal­le pa­pe­rin­pa­la­sel­le. So­pi­vas­sa ti­lai­suu­des­sa se jau­he ja li­sä­nä hie­man ruu­tia su­jau­tet­tiin Zim­mer­man­nin kar­tuus­si­tu­pa­kan se­kaan.

Ei ole poi­kien an­si­ok­si lu­et­ta­va, et­tä Zim­mer­mann täy­tet­ty­ään piip­pun­sa ja sy­ty­tet­ty­ään sen, ei saa­nut lop­pui­äk­seen vi­kaa keuh­koi­hin­sa. Niin se piip­pu si­hi­si ja pauk­kui.

Se sel­kä­sau­na, mikä sii­tä seu­ra­si, oli hy­vin an­sait­tu, mut­ta Ro­mo­lan Un­ne, kai­ken al­ku ja juu­ri, oi­ke­am­min eh­kä vain yri­tyk­sen ra­hoit­ta­ja, sääs­tyi sitä seu­raa­muk­sel­ta. Vie­lä hy­vän sään ai­ka­na hän oli li­vis­tä­nyt pap­pi­las­ta Ro­mo­laan, ei­kä sinä ai­ka­na vie­lä tun­net­tu pu­he­lin­ta. Kun hän sit­ten taas ai­ka­naan il­mes­tyi tois­ten seu­raan, oli se asia jo so­vit­tu ja pois­sa päi­vä­jär­jes­tyk­ses­tä.

Seu­raa­vas­sa osas­sa jat­ko­ker­to­mus pal­jas­taa poi­kien kolt­tos­ten mää­rän ja ta­pah­tu­mat vuo­sil­ta 1875 ja 1876.

Jat­ko­ker­to­muk­sen kir­joit­ta­ja

Tuu­la Hak­ka­rai­nen