Olin lau­an­tai­na päät­tä­nyt, et­tä aa­mul­la me­nen kirk­koon. Me­ne­mi­seen ei tar­vit­se ol­la mi­tään eri­tyis­tä syy­tä, oli­han aa­mul­la jo 2. ad­vent­ti­sun­nun­tai. Aa­mul­la sit­ten tu­li­kin kii­re. He­rä­sin yh­dek­säl­tä, ei siis mi­tään hä­tää, eh­din kyl­lä pu­keu­tua ja naut­tia hiu­kan aa­mu­pa­laa. Sii­nä tu­lin vil­kais­seek­si ulos, pak­kas­ta 21 as­tet­ta. Mut­ta mi­ten­käs au­to, joh­toon vaan ja eh­tii läm­me­tä eh­kä puo­li­sen tun­tia, ai­ka vä­hän!

Läh­ti­hän se ja koh­ti kirk­koa, jon­ne ei ole niin val­ta­va mat­ka!

Ajoin ki­vi­ai­dan vie­reen park­kiin, tu­tul­le pai­kal­le ja sii­hen py­säh­dyin.

Jäin kui­ten­kin vie­lä het­kek­si au­toon, kun­nes huo­ma­sin, et­tä kel­lo oli kym­me­nen.

As­te­lin kirk­koon, siel­lä jo aloi­tel­tiin.

Ju­ma­lan­pal­ve­lus päät­tyi, oli rau­hal­lis­ta ul­ko­nai­ses­ti ja si­sim­mäs­sä. Siis­pä au­toa koh­ti ja ko­tiin! Ul­ko­na kui­ten­kin as­te­li tut­tu pa­ris­kun­ta vas­taan ja sa­noi, et­tä nyt on tul­lut va­hin­ko! Siis mitä? Kyl­lä, pu­nai­nen Au­di on mi­nun! Kä­vel­tiin kat­so­maan. Niin­pä! Au­to ei ol­lut sii­nä mi­hin olin sen jät­tä­nyt. Kat­soin vä­hän kau­em­mak­si, eh­kä pa­rin kol­men­kym­me­nen met­rin pää­hän. Sii­nä se oli, siis mitä, se on it­ses­tään va­lu­nut taak­se­päin tuon mat­kan ja py­säh­ty­nyt tut­ta­va­pa­ris­kun­nan au­toon, ihan ta­ka­pus­ku­rin vie­reen. Las­kin heti pääs­sä­ni, et­tä olin ri­va­kas­ti läh­te­nyt au­tos­ta, mut­ta kä­si­jar­ru oli jää­nyt ve­tä­mät­tä pääl­le, kun hiu­kan sii­nä is­tus­ke­lin. Mi­ten ih­mees­sä se oli va­lu­nut , vaik­ka park­ki­paik­ka­han on mel­kein ta­sai­nen?

No näin kui­ten­kin oli käy­nyt ja mi­nun au­to­ni sai isom­mat vau­ri­ot, jot­ka ne­kään ei­vät suu­ret. Pai­kan pääl­lä so­vit­tiin. Läh­ties­sä tuli mie­leen eräs toi­nen pap­pi ja hä­nen kä­si­jar­run­sa. Mel­kein le­gen­da­na Ki­teel­lä elää sa­non­ta, joka kul­kee vie­lä­kin tie­tyis­sä ti­lan­teis­sa. Ker­ro­taan hä­nen tääl­lä ol­les­saan aja­neen erää­seen pi­haan. It­se olen kuul­lut et­tä se oli kou­lun piha. Kun hän park­kee­ra­si sii­hen au­to­aan, hän pu­he­li it­sek­seen se­los­ta­en omaa te­ke­mis­tään. "Park­kee­raan nyt tä­hän ja ve­dän kä­si­jar­run pääl­le". Sa­mal­la hän kui­ten­kin to­te­si, et­tä ve­dän kä­si­jar­run pääl­le... "mut­ta se­hän on­kin jo val­miik­si pääl­lä!" Sii­tä läh­tien paik­ka­kun­nal­la on elä­nyt An­te­ro Kop­pe­rin ja sa­non­nak­si muut­tu­nut to­te­a­mus "val­miik­si pääl­lä kuin An­te­ro Kop­pe­rin kä­si­jar­ru!"

Ei­pä tul­lut mi­nul­le mie­leen kir­kon­mä­el­le py­sä­köi­des­sä­ni. Jos paik­ka oli­si ol­lut rin­tees­sä, oli­si jar­run lait­to ta­pah­tu­nut au­to­maat­ti­ses­ti!

An­te­ro on kuol­lut, mut­ta hän elää te­ke­män­sä työn , mo­nien saar­no­jen ja elä­mään jää­nei­den sa­non­to­jen kaut­ta!

SA­KA­RI TA­KA­LA