Jul­kai­sem­me Poh­jois-Kar­ja­lan pai­kal­lis­leh­ti­ker­hon Vuo­den po­si­tii­vi­sin jut­tu -kil­pai­lus­sa voit­ta­neen ju­tun uu­del­leen. Jut­tu on jul­kais­tu en­sim­mäis­tä ker­taa Koti-Kar­ja­las­sa 18.8.2021.

TOH­MA­JÄR­VI

Kari Sark­ki­nen

Is­tum­me elo­kuun en­sim­mäi­sen vii­kon kes­ki­viik­ko­na San­na Kai­nu­lai­sen ja Vil­le Ki­vi­vuo­ren kans­sa Ny­ma­nin ta­lon piha-alu­eel­la. Muis­te­lem­me viik­koa ai­em­min sa­man alu­een puu­tar­haan tun­nel­maa tuo­nut­ta Sua vain yli kai­ken mä ra­kas­tan -kon­sert­tia. Kon­ser­tis­sa esiin­tyi myös Vil­len poi­ka Gab­riel.

Oli muu­ta­ma päi­vä hää­juh­laan, jos­sa San­nan su­ku­ni­mek­si si­ne­töi­tiin Ki­vi­vuo­ri. Rak­kaus nä­kyi haas­tat­te­lun ai­ka­na San­nan ja Vil­len kat­seis­sa, il­meis­sä ja eleis­sä.

Sanna, Ville ja Gabriel Kivivuoren konsertti Nymanin puutarhassa oli yleisölleen upea elämys.

Kari Sarkkinen

Mu­siik­ki yh­dis­ti jo lap­suus­vuo­si­na

Yh­tei­sen sä­ve­len löy­tä­nyt pari tun­si toi­sen­sa jo lap­suus­vuo­si­na Toh­ma­jär­vel­lä. Jopa pien­tä ihas­tus­ta­kin oli il­mas­sa tei­ni­vuo­si­na, kun nuo­ret har­joit­te­li­vat sa­mas­sa or­kes­te­ris­sa.

Elä­män­po­lut vei­vät tuol­loin kui­ten­kin eri suun­tiin. San­nan mu­sii­kil­li­nen ura jat­kui opis­ke­lu­jen jäl­keen viu­lun­soi­ton opet­ta­ja­na mm. Kes­ki-Kar­ja­lan mu­siik­ki­o­pis­tos­sa ja Jo­en­suun kon­ser­va­to­ri­os­sa. Vil­le läh­ti lu­ki­on jäl­keen en­sin seit­se­mäk­si vuo­dek­si Hol­lan­tiin ja sit­tem­min 12 vuo­dek­si Mek­si­koon yh­des­sä vai­mon­sa Ale­jand­ran ja kol­men poi­kan­sa kans­sa. Siel­lä hän toi­mi sel­lis­ti­nä ja sel­lon­soi­ton opet­ta­ja­na.

Vil­len vai­mo sai­ras­tui syö­pään ja me­neh­tyi kol­men vuo­den sai­ras­ta­mi­sen uu­vut­ta­ma­na kuu­si vuot­ta sit­ten ke­sä­kuus­sa. Vil­le näki täs­sä vai­hees­sa par­haak­si muut­taa poi­kien­sa kans­sa ta­kai­sin Suo­meen.

San­na oli myös jää­nyt les­kek­si ja kah­den po­jan yk­sin­huol­ta­jak­si muu­ta­mia vuo­sia ai­em­min.

Hä­nen mie­hen­sä Esan kuo­le­mas­ta on nyt 13 vuot­ta. Esa me­neh­tyi ru­tii­ni­no­mai­sen leik­kauk­sen jäl­kei­siin komp­li­kaa­ti­oi­hin äkil­li­ses­ti ja odot­ta­mat­ta.

Elä­män­koh­ta­lot ja -urat yh­dis­ti­vät ai­kui­si­äl­lä

San­na ja Vil­le koh­ta­si­vat kon­ser­va­to­ri­on käy­tä­vil­lä. Työ yh­dis­ti hy­vin eri­lai­set elä­mä­nu­rat ja koh­ta­lot.

– Jos­sain vai­hees­sa roh­kais­tuin ky­sy­mään San­nal­ta, et­tä men­nään­kö syö­mään. Huo­ma­sim­me, et­tä meil­lä on val­ta­vas­ti yh­teis­tä huo­li­mat­ta sii­tä et­tä olim­me asu­neet eri puo­lil­la maa­il­maa. Alus­ta as­ti vä­lil­läm­me on ol­lut ai­van eri­tyi­nen yh­teys, Vil­le ker­too.

– Les­kek­si jää­mi­nen vai­kut­taa elä­män kaik­kiin osa-alu­ei­siin. Oli hel­pot­ta­vaa ja­kaa sii­hen liit­ty­viä asi­oi­ta ih­mi­sen kans­sa joka oli ko­ke­nut sa­man. Les­keys ei ole kui­ten­kaan ai­noa mei­tä yh­dis­tä­vä asia. Ym­mär­räm­me elä­mää pal­jol­ti mu­sii­kin kaut­ta ja se on hy­vin tär­keä osa mei­tä mo­lem­pia, San­na jat­kaa.

Villen ja Sannan katseet kohtasivat useita kertoja heidän kanssaan jutellessa.

Kari Sarkkinen

Lap­set saa­vat kuul­la ja näh­dä ta­ri­noi­ta me­neh­ty­neis­tä van­hem­mis­taan

Vil­len van­hin poi­ka Da­niel oli äi­tin­sä kuol­les­sa 12-vuo­ti­as, Gab­riel vuot­ta nuo­rem­pi ja Emi­lio vas­ta 6-vuo­ti­as. Po­jil­le jäi äi­dis­tään pal­jon hy­viä muis­to­ja vaik­ka vii­mei­set vuo­det oli­vat­kin sai­rau­den sä­vyt­tä­miä.

San­nan Vert­ti oli isän­sä kuol­les­sa al­le pa­ri­vuo­ti­as ja pik­ku­ve­li Vee­ti vie­lä äi­tin­sä vat­sas­sa.

– Muis­tot van­hem­mal­la­kin lap­sel­la ovat vä­häi­set. Sekä Ver­tin et­tä Vee­tin mie­li­ku­va isäs­tään on piir­ty­nyt tar­kem­mak­si va­lo­ku­vien ja su­ku­lais­ten ker­to­mien ta­ri­noi­den kaut­ta, San­na ker­too.

Tänä päi­vä­nä elä­mä on hy­vää. San­na, Vil­le ja lap­set muis­te­le­vat edes­men­nei­tä puo­li­soi­ta ja van­hem­pia läm­möl­lä ja huu­mo­ril­la­kin.

– Meil­le on hy­vin luon­te­vaa ju­tus­tel­la poi­kiem­me kans­sa Ale-äi­dis­tä ja Esa-isäs­tä. Muis­tel­la mu­ka­via ja nau­raa has­suil­le ju­tuil­le, San­na ja Vil­le ker­to­vat.

Nuo­re­na les­kek­si jää­mi­nen py­säyt­ti.

Nuo­re­na les­kek­si jää­mi­nen tun­tui py­säyt­tä­väl­tä. San­na ker­too, et­tä on­nek­si ym­pä­ril­lä oli­vat tu­ki­joi­na omat van­hem­mat, veli per­hei­neen sekä puo­li­son äi­ti ja si­sar. Voi­mia an­toi tie­tys­ti myös pie­ni Vert­ti ja vie­lä syn­ty­mä­tön pik­ku­ve­li.

– Mel­ko eri­lais­ta oli­si ol­lut men­nä eteen­päin il­man lap­sia, he an­toi­vat mer­ki­tys­tä elä­mään, Vil­le li­sää.

Koh­ta vai­mon kuo­le­man jäl­keen hän muut­ti las­ten­sa kans­sa Suo­meen. Van­hem­mat ja si­sa­ruk­set ovat ol­leet Vil­lel­le ja hä­nen po­jil­leen tär­keä tu­ki­verk­ko.

Yk­si­näi­syys hii­pi elä­mään

Vaik­ka tu­ki­jou­kot aut­toi­vat, yk­si­näi­syys­kin hii­pi elä­mään, sen mo­lem­mat jou­tui­vat ko­ke­maan. Vil­le ker­too yk­si­näis­ten il­lan ja yön het­kien ol­leen pa­him­pia, nii­hin ei tu­ki­ver­kos­to yl­tä­nyt. San­na sa­noo al­kuun las­ke­neen­sa tun­te­ja miet­ties­sään, mil­loin hel­pot­taa. Tu­tuk­si tuli aja­tus, et­tä en­sim­mäi­nen etap­pi on kuo­lin­vuo­si­päi­vä, mut­ta vuo­den mat­ka tun­tui ikui­suu­den mit­tai­sel­ta.

Am­mat­ti­a­pu on ol­lut mer­kit­tä­vä tuki sekä Vil­lel­le et­tä San­nal­le. He suo­sit­te­le­vat sitä krii­si­ti­lan­tees­sa kai­kil­le. Al­kuun oman tus­kan kes­kel­lä saat­taa tun­tua, et­tä se oma lä­hi­pii­ri ja ys­tä­vät riit­tä­vät, mut­ta kyl­lä am­mat­ti-ih­mis­ten­kin tar­jo­a­maan apuun kan­nat­taa tur­vau­tua.

– Me mo­lem­mat olem­me lä­pi­käy­neet Ke­lan tu­ke­man psy­ko­te­ra­pi­an. Sen an­ta­man tuen mer­ki­tys on tosi iso, San­na pai­not­taa, ja jat­kaa, et­tä krii­sin ko­ke­neel­le on hel­pot­ta­vaa tie­tää, et­tä sil­loin ja sil­loin on ta­paa­mi­nen am­mat­ti­lai­sen kans­sa. Jak­san sii­hen saak­ka, sit­ten saan pur­kaa pa­haa olo­a­ni ja jak­san taas eteen­päin.

Loh­tuil­lois­ta apua toi­sil­le sa­mo­ja tun­tei­ta ko­ke­neil­le

San­na ja Vil­le ta­val­laan aloit­ti­vat yh­tei­set kon­ser­tit Ny­ma­nin puu­tar­han rak­kau­den täy­tei­sel­lä Sua vain yli kai­ken mä ra­kas­tan -kon­ser­til­la. Tuo­ret­ta avi­o­pa­ria in­nos­taa aja­tus tois­ten aut­ta­mi­ses­ta mu­sii­kin kei­noin. Ide­an työ­ni­me­nä on Loh­tuil­ta, jon­ka oh­jel­ma si­säl­täi­si mu­siik­kia, ru­no­ja, aja­tuk­sia ja ko­ke­muk­sia su­rus­ta ja sen kans­sa elä­mi­ses­tä.

He tie­tä­vät, et­tä suru on poh­ja­ton tun­ne, jos­ta ohi pää­se­mi­seen ei ole re­sep­tiä. Kui­ten­kin se, et­tä saa pu­hua ja kuul­la tois­ten ta­ri­noi­ta, usein hel­pot­taa. Mu­siik­ki si­näl­lään on myös loh­tua tuo­va asia.

San­na ja Vil­le miet­ti­vät nyt yh­teis­työ­ta­ho­ja näi­den Loh­tuil­to­jen jär­jes­tä­mi­seen.

– Me olem­me saa­neet run­saas­ti tu­kea ja apua, nyt oli­si mei­dän ai­ka aut­taa mui­ta, on­nel­li­nen pa­ris­kun­ta to­te­aa.