Orans­sin­pu­nai­sen ja val­koi­sen kir­ja­va koi­raa kii­tää Pär­nä­vaa­ran koi­raur­hei­lu­kes­kuk­sen hal­lis­sa ja suo­rit­taa sa­mal­la vir­heet­tö­mäs­ti 22 es­tet­tä niin no­pe­as­ti kuin pys­tyy.

Koi­ran ja oh­jaa­jan yh­teis­työ toi­mii sau­mat­to­mas­ti. On help­poa huo­ma­ta, mi­ten täy­del­li­ses­ti kum­pi­kin luot­taa toi­seen. Mo­lem­mil­la on sel­väs­ti haus­kaa.

Tu­lok­se­na on 15 koi­ra­kos­ta toi­nen sija. Vain no­peu­des­sa koi­ra hä­vi­ää seit­se­män vuot­ta nuo­rem­mal­le kil­pa­kump­pa­nil­leen.

Kil­pai­lua seu­ran­neet jär­jes­tä­jät, agi­li­ty­tuo­ma­ri ja pää­o­sa kans­sa­kil­pai­li­jois­ta ei­vät tien­neet, et­tä ky­sei­nen koi­ra on jo täyt­tä­nyt kym­me­nen vuot­ta ja oi­ke­as­taan jää­nyt eläk­keel­le la­jis­ta. Mis­tään ei myös­kään huo­man­nut, et­tä koi­ra ja oh­jaa­ja koh­ta­si­vat edel­li­se­nä päi­vä­nä en­sim­mäis­tä ker­taa puo­leen vuo­teen.

Ky­sees­sä oli ta­val­laan nos­tal­gi­a­kil­pai­lu, jota var­ten ta­ka­vuo­sien suo­men­mes­ta­ruus­kak­sik­ko pa­la­si het­kek­si yh­teen.

Me­noa ei hai­tan­nut edes se, et­tä puo­leen vuo­teen koi­ra ei ol­lut näh­nyt ai­no­a­ta­kaan agi­li­ty­es­tet­tä. Oh­jaa­jan sa­noin agi­li­ty on kuin pol­ku­pyö­räl­lä ajo, kun sen on ker­ran op­pi­nut, sen osaa ai­na.

Ky­sei­nen agi­li­ty­koi­ra on myös eri­no­mai­nen esi­merk­ki sii­tä, et­tä van­ha eläin so­peu­tuu täy­sin uu­teen ko­tiin.

Toi­si­naan elä­mäs­sä tu­lee ti­lan­teis­ta, jois­sa ter­vees­tä ja per­heel­le rak­kaas­ta lem­mik­kie­läi­mes­tä jou­du­taan luo­pu­maan. Nuo­rel­le koi­ral­le tai kis­sal­le on help­poa löy­tää uu­si koti, van­han eläi­men koh­dal­la se on pal­jon vai­ke­am­paa.

Täs­sä ta­pauk­ses­sa ko­din­vaih­don taus­tal­la oli per­heen kah­den uros­koi­ran kes­ki­näi­nen rii­te­ly. Tap­pe­lu­ja ei hil­lin­nyt edes se, et­tä van­hem­pi koi­ra oli kast­roi­tu. Ti­lan­ne oli stres­saa­va niin koi­ril­le kuin ih­mi­sil­le.

Kun vii­me ke­vää­nä kuu­lin asi­as­ta, en tar­vin­nut edes se­kun­nin mie­tin­tä­ai­kaa. Pää­tös oli sel­vä: van­hem­pi koi­ra muut­taa meil­le. Koi­ra oli ai­ka­naan syn­ty­nyt meil­lä, jo­ten paik­ka, ih­mi­set ja omat koi­ram­me - jot­ka ovat kaik­ki nart­tu­ja - oli­vat sil­le tut­tu­ja.

Kak­si päi­vää koi­ran saa­pu­mi­sen jäl­keen yk­si po­jis­ta­ni sa­noi, et­tä tun­tuu kuin tämä koi­ra oli­si ai­na ol­lut meil­lä. Niin­hän se oli­kin, vä­lis­sä se vain oli lä­hes kym­me­nen vuot­ta muu­al­la.

Ta­ri­nas­sa on on­nel­li­nen lop­pu. Van­ha koi­ra pää­si viet­tä­mään lep­poi­sia ja stres­sit­tö­miä elä­ke­päi­viä, en­ti­ses­sä ko­dis­sa ei tar­vit­se enää pe­lä­tä koi­ra­tap­pe­lu­ja ja mei­dän per­heem­me sai par­haan mah­dol­li­sen koi­ran.

Täl­lä vii­kol­la vie­tet­tä­vän eläin­ten­vii­kon kun­ni­ak­si us­kal­lan suo­si­tel­la muil­le­kin: van­has­ta lem­mi­kis­tä saa iha­nan per­heen­jä­se­nen.

Tui­ja Ma­rien­berg

tui­ja.ma­rien­berg@ko­ti­kar­ja­la.fi