Toisinaan ihmiset lupaavat uudenvuoden kunniaksi aloittaa uuden harrastuksen tai muun elämäntapamuutoksen.
Usein lupaus liittyy liikuntaan tai ravitsemukseen, mutta yhtä hyvin lupaus voi olla kulttuuritapahtumiin, kuten konsertteihin, osallistuminen tai vaikka entisen harrastuksen elvyttäminen.
Tässä lehdessä on esitelty yksi hieno ja mukaansa tempaava harrastus, nukkekodit.
Kiteen kirjaston nukkekotinäyttelystä kuvia ottaessani ja jutun kirjoittamiseen taustatietoa etsiessäni totesin, että nukkekotien miniatyyrimaalia on mielenkiintoinen. On helppo uskoa, että se imaisee mukaansa.
Erilaisia harrastuslajeja on satoja ellei tuhansia, jakautuvathan esimerkiksi urheilu tai musiikki lukuisiin alalajeihin.
Toimittajana minulla on ollut ilo tutustua todella moneen eri lajiharrastajaan tai harrastuksen ympärille muodostuneeseen seuratoimintaan.
Jotkut harrastavat yksin, omaksi ilokseen. Toiset harrastavat tavoitteellisesti, saavuttaakseen jotakin kilpailuissa tai omassa elämässään. On myös niitä, jotka tuntevat niin suurta intohimoa ja paloa toimia jonkin asian puolesta, että he ovat valmiita opastamaan muita, esimerkiksi lapsia ja nuoria, saman harrastuksen pariin.
Meidän perheessä uusin lajituttavuus on nuorimman syksyllä aloittama judo.
En tiedä, onko judoharrastajia suvussani koskaan aiemmin ollut, mutta usein harrastukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Perheessämme mummolla ja lapsenlapsella yhteisenä on hiihtoharrastus.
Kouluaikana lempilajejani liikuntatunnilla olivat suunnistus ja telinevoimistelu. Molemmista myös lapseni pitävät.
Kumpaankin lajiin minulla on ”geeniperimä”. Tänäkin aamuna yksi lapsistani söi aamupuuroa lusikalla, jonka isäni on voittanut parikymppisenä suunnistuskilpailusta. Ja ensi vuonna tulee sata vuotta siitä, kun Mäntyharjulle perustettiin Woimistelu- ja Urheiluseura Virkistys, jonka yksi perustajajäsenistä ukkini oli.
Nuorena ajattelin olevani suvun ainoa raviharrastaja, kunnes minulle selvisi, että mummoni oli ajanut jääraveissa kilpaa ja hänen isänsä oli sekä palkittu suomenhevoskasvattaja että innokas kilpailemaan hevosillaan paikallisraveissa. Suvun raviharrastus jatkuu: syksyllä poniravikortin suoritti myös vanhin pojistani.
Pianotunneilla kävin peruskouluaikaan seitsemän vuoden ajan. Vaikka en ole vuosiin soittanut pianoa, on hauska havaita, miten sormet osaavat yhä liikkua oikeille koskettimille, mikäli pianon ääreen pääsen.
Suvussamme ei ole muusikoita. Ilmeisesti siksi minustakaan ei pianistia tullut, vaikka suoritinkin 1980-luvulla pianonsoiton tutkintoja Joensuussa. Tykkäisin kyllä säveltää ja sanoittaa lauluja.
Tunnen myös ihmisiä, jotka sanovat, ettei heillä ole mitään harrastuksia. Työpäivän jälkeen he katsovat televisiosta urheilua ja elokuvia sekä lomillaan matkustavat.
Penkkiurheilu, elokuvien katselu ja matkustus ovat harrastuksia nekin.
Toivottavasti jokainen löytää oman lajinsa, jonka parissa on mukava rentoutua ja kerätä energiaa arjen harmautta vastaan. Tammikuu on hyvä aika aloittaa jotakin uutta.
Tuija Marienberg
tuija.marienberg@kotikarjala.fi