Olen saa­nut jät­tää jäl­kiä it­ses­tä­ni tä­män leh­den si­vuil­le jo kuu­den ja puo­len vuo­den ajan. Vä­lil­lä kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut tie­don vä­lit­tä­mis­tä, vä­lil­lä ke­vy­em­pää tai jy­ke­väm­pää pai­kal­li­ses­ta elä­män­me­nos­ta ker­to­mis­ta.

Kaik­kein mie­lui­ten olen ha­keu­tu­nut sel­lais­ten ai­hei­den pa­riin, jois­sa olen toi­vo­nut voi­va­ni he­rät­tää lu­ki­joi­den tun­tei­ta tai aja­tus­ten uu­del­leen jä­sen­ty­mis­tä. Olen ha­lun­nut myös he­rä­tel­lä kiin­nos­tus­ta ja ar­vos­tus­ta seu­dun oma­lei­mai­suut­ta ja kult­tuu­ri­pe­ri­mää koh­taan.

Ai­em­pi osa-ai­kai­se­na free­lan­ce­ri­na kir­joit­ta­mi­nen muut­tui nyt syys­kuun alus­sa ko­ko­ai­kai­sek­si va­ki­tui­sen toi­mit­ta­jan työk­si. Sa­mas­sa tait­tees­sa elä­köi­ty­vä Tuo­mo Flink­man oli se ih­mi­nen, joka pai­kal­li­sen kau­pan tuu­li­kaa­pis­sa en­sim­mäi­sen ker­ran ky­se­li mi­nua kir­joi­tus­hom­miin leh­teen.

Aloi­tan työ­u­ral­la­ni nyt kol­mat­ta vai­het­ta ja koen, et­tä kaik­ki men­nyt ko­ke­mus on suu­rek­si eduk­si toi­mit­ta­jan työs­sä, jos­sa jos­kus ko­kee pai­nei­ta ”kai­kes­ta edes vä­hän tie­tä­mi­sen” odo­tuk­sis­ta.

Kou­lut­tau­duin äi­din­kie­len- ja luo­ka­no­pet­ta­jak­si ja toi­min lä­hes yh­dek­sän vuot­ta ope­tu­sa­lal­la. Per­heen pe­rus­ta­mi­sen myö­tä ha­lu­sin vaih­taa rai­det­ta ja toi­min yrit­tä­jä­nä seit­se­män vuot­ta - nii­hin vuo­siin mah­tui luon­tais­hoi­to­jen an­ta­mis­ta, mu­seo- ja kult­tuu­rip­ro­jek­te­ja, kir­joit­ta­mis­ta ja kir­joit­ta­mi­sen opet­ta­mis­ta.

Alun­pi­tä­en olin kou­lu­ai­ka­na kiin­nos­tu­nut mo­nis­ta eri alois­ta, jo­ten use­am­man työn ko­kei­le­mi­nen on mi­nul­le luon­tais­ta it­se­ni il­mai­se­mis­ta. Eh­kä en kui­ten­kaan enää ryh­dy ark­ki­teh­dik­si, si­sus­tus­suun­nit­te­li­jak­si, ar­te­saa­nik­si, ma­te­maa­ti­kok­si, mat­kai­lu­y­rit­tä­jäk­si tai ra­vin­to­loit­si­jak­si.

Alan vaih­ta­mi­nen ja am­ma­til­li­nen uu­del­leen­suun­taa­mi­nen al­kaa ny­kyi­sin ole­maan yhä ylei­sem­pää, jo­ten kum­ma­jai­sek­si ei ole on­nek­si tar­vin­nut it­se­ään ko­kea.

Uu­sien haas­tei­den vas­taa­not­ta­mi­nen ja suun­nan muut­ta­mi­nen vaa­tii roh­keut­ta ja us­koa omaan nä­ke­myk­seen. Olen kuul­lut mo­nia, mo­nia ta­ri­noi­ta ih­mi­sil­tä sii­tä, kuin­ka ny­kyi­nen työ ei tun­nu enää mie­lek­kääl­tä tai se on suo­ras­taan pai­no­las­ti - us­kal­lus­ta tai sel­viä vaih­to­eh­to­ja uu­teen ei kui­ten­kaan saa­ta löy­tyä.

Uu­den vai­heen suun­nit­te­lua miet­ties­sä - oli­pa kyse työs­tä tai muus­ta elä­män­muu­tos­tar­pees­ta - kan­nat­taa muis­tut­taa it­sel­le, ke­nen elä­mää on elä­mäs­sä.

Riit­ta Ha­ku­li­nen

riit­ta.ha­ku­li­nen@ko­ti­kar­ja­la.fi