Suomalaisen elintarviketeollisuuden täsmäisku Berliinin Grüne Woche-messuille on alkuvuoden kirkkain valonpilkahdus. Kiteeltä näille vihreille messuille osallistui Moritz Wüstenbergin giniä ja vodkaa tuottava pientislaamo. Kalevala Distillery teki juuri sen, minkä liian useat jättävät tekemättä: meni itse sinne, missä potentiaaliset ostajat luuraavat, keskelle Eurooppaa.
Puskaradioromantiikan aika kaupanteossa on ohi. Samaa sanoisin sosiaalisesta mediasta, vaikka siihen vankka usko useimmilla onkin. Jos tavarantuottaja haluaa tehdä kauppaa, on oikeitten elävien ihmisten solmittava suhteita toisiin eläviin ihmisiin. Luottamus, joka on kaikenlaisen inhimillisen kanssakäynnin perusedellytys, syntyy ihmisten, ei koneiden kesken.
Suomen maaseudulla on raaka-aineita, uusia ajatuksia ja ammattitaitoa. Valttejamme ovat vähäsaasteinen ympäristö ja kohtuullisen korkea (työ)moraali. Pienet maat ja pienet yritykset tekevät voittoa erikoistuotteilla, joita muut eivät joko osaa, viitsi tai pysty raaka-aineen puutteessa tuottamaan. Yle uutisoi viikolla sopivasti suomalaisesta hanhenuntuvan viennistä. Untuvaa tuotetaan tiloilla, joiden pihatoissa hanhet voivat vaellella vapaana ja syödä vapaasti, milloin nälkä yllättää. Tuloksena on ensiluokkainen, luonnonmukainen untuva, jota menisi vaateteollisuudelle enemmän kuin tilat pystyvät tuottamaan, eikä sitä nypitä eläviltä eläimiltä.
Pienet yritykset joutuvat usein nurinkuriseen tilanteeseen vientimaissa, joissa asiakaspohja on tuhat- tai kymmentuhatkertainen kotimaahan verrattuna. Oletetaan, että suomalainen tuottaja on kehittänyt erityisen hienon lakkahyytelön ja haluaa lanseerata sen Japanissa. Masahiro Osakasta sanoo, että erinomaista on, tilaan tavarataloketjullemme 10 000 lavallista. Tässä vaiheessa suomalaisen tuottajan on sanottava, että ei käy, suot loppuu Suomesta kesken.
Jatkan fiktion puolella. Nurinkurisuuteen törmäisin varmaankin myös erään ajatusleikkini kanssa. Näin dokumentinpätkän ranskalaisesta vuoristokylästä, jossa eräs sivutoiminen boulanger, leipuri, tuotti maankuulua maalaisleipää tuhatvuotisessa jättiuunissaan, joka muodoltaan muistutti muinaisten gallien asumuksia - ihan kuin Asterixissa.
Monsieur latoi 7-8 mottia rautammihalkoja tiiviiseen ympyrämuotoon ja lämmitti valtavaa kivimassaa kaksi vuorokautta. Tuona aikana leipuri valmisti taikinan, hapatti, kohotti, leipoi leiviksi, taas kohotti ja odotti. Kun uuni oli valmis paistoon, meni vielä vuorokausi tai puolitoista paistamiseen. Näillä jättiläislimpuilla boulanger pystyi tyydyttämään kolmen vuoristolaakson leiväntarpeen kahdeksi viikoksi. Vilja oli lähikylistä, puut kotiseudun rinteiltä.
Ajatusleikki on tässä: Kuinka moneen pykälään törmäisin Suomessa, jos haluaisin kopioida tuon tuhatvuotisen leipomon toimintatavat ja elättää itseni vuoristoleipurina?
Aladár Bayer
aladar.bayer@kotikarjala.fi