Joka kisassa oppii itsestään ihan uusia asioita

23.05. 07:47

Aladár Bayer

Harva meistä on juossut viidessä päivässä 240 kilometriä Saharassa. Kiteeläissyntyinen ultrajuoksija, Arttu Liukku, kävi huhtikuussa kokeilemassa Marokossa, miltä moinen hulluus tuntuu. Tuhannen juoksijan Marathon des Sables -kilpailussa miehen lopullinen sijoitus oli 77.

TUUSULASSA asustava nelikymppinen Arttu sai kipinän pitkille matkoille isältään Raimolta, joka harrasti maratoneja.

– Olin varmaakin neljäntoista, kun seurasin isän juoksuharrastusta ja kysyin häneltä, että maksaako hän minulle, jos lähden hänen kanssaan juoksemaan maratonia. Ja, totta kai hän maksoi ja läksimme Helsinkiin maratonille. Olin viisitoistavuotias, Arttu kertoo.

– Se oli ensimmäinen maratonini, ja siitä se lähti. Sen jälkeen olen aivan omaksi ilokseni juossut, toki kilpaa mutta itseäni vastaan.

– Siihen tuli pieni tauko, kun tuli opiskelut ja lapset syntyivät, mutta sitten innostuin uudestaan juoksemaan joskus vähän yli kolmekymppisenä.

– Oikeastaan kiinnostuin silloin triatlonista enempikin, mutta aika äkkiä huomasin, että triatlonin kolmesta lajista juuri juoksu on minulle ominaisin ja pärjään siinä parhaiten, Arttu selvittää.

Marokon aavikolla juostu Marathon des Sables on Artun kolmas ultrajuoksu. Kaksi aikaisempaa ultraansa mies juoksi kotimaassa.

– Minulla on takana myös muutamia pitempiä Iron Man -kisoja eli triatlonin täysmatkoja.

MARATHON des Sables juostiin itäisessä Marokossa, Saharan länsireunamilla, suurin piirtein samalla leveysasteella Marrakechin kanssa. Kisalle oli varattu kuusi päivää, mutta nopeimmat selvisivät matkasta käytännössä viidessä ja voivat pitää yhden välipäivän.

Osanottajia oli tänä vuonna noin tuhat, joista Artun arvion mukaan ainakin sata oli naisia. Suomalaisia lähti matkaan kolme, kaksi miestä, yksi nainen.

– Kisahan oli semmoinen, että kaikki tavarat piti kuljettaa itse mukana eli reppuun piti saada mahtumaan eväät ja majoittumisvälineet, Arttu sanoo.

Majoittuminen tapahtui järjestäjien tuomissa 8 hengen berberiteltoissa. Sitä ei siis sentään tarvinnut raahata mukana.

Artun teltassa majaili hänen lisäkseen kolme norjalaista ja kaksi ruotsalaista juoksijaa.

ULTRAJUOKSIJAN käsitys kivusta ja epämukavuudesta poikkeaa jonkin verran valtavirrasta.

– Mitään vammoja ei matkalla tullut. Rakkoja tuli ja kynsiä lähti, mutta ne sai aina teipattua, Arttu muistelee.

– Mitään pysyvää ei tullut ja paikat kesti tosi hyvin.

– Sanoisin, että suurin syy siihen oli se, että olin valmistautunut kunnolla treenaamalla hyvin ja testaamalla kamat hyvin. Katsoin erittäin tarkkaan, mitä otan mukaan.

– Mutta kyllä osalla porukkaa meni pahastikin paikkoja rikki. Etenkin kuumuus oli rajua monelle.

MAROKON KESÄ alkaa jo huhtikuussa. Esimerkiksi matkanjärjestäjät eivät kuumuuden takia tee lainkaan matkoja Marrakechiin toukokuusta lokakuuhun.

– Siellä oli järjestäjillä kaksi helikopteria, joilla sai kerättyä porukkaa sairaalaan. Kuumuus oli varmaankin suurin syy keskeytyksiin, Arttu pohtii.

– Jonakin päivänä auringossa mitattiin 52 astetta, mutta en tiedä, mitä se oli varjossa.

– Tuuli kyllä helpotti jonkin verran, että ei tuntunut niin kuumalta. Ilman kuivuus myös helpotti.

Autiomaassa edetessä sai jokainen juoksija kisajärjestäjiltä valintansa mukaan 1,5 - 3 litraa vettä aina 12 kilometrin välein.

– Yksi mielenkiintoinen juttu on se, että kun päivällä on kuuma, niin yöllä on kylmä, jossain viiden ja kymmenen asteen välillä.

– Kuulin, että siellä oli skorpioneja ja hämähäkkejä, mutta itse en niihin törmännyt. Kameleitten lisäksi en itse asiassa muita eläimiä nähnytkään, Arttu naurahtaa.

PITKILLÄ matkoilla on henkinen puoli melkeinpä puolet suoritusta.

– Luovuttaminen ei käynyt missään vaiheessa mielessä, Arttu vakuuttaa.

– Kyllä ultrakisoissa ja muissa pitkissä kisoissa on hyvä tiedostaa, että henkisellä puolella tulee alamäkiä ja ylämäkiä.

– Ihan varmasti jokaiselle tulee niitä synkkiä hetkiä. Mutta kun sen tietää, kyllä niistä monesti pääsee, kun vain jatkaa matkaa.

– Sanoisin, että se henkinen puoli tulee määrätietoisen harjoittelun kautta; oppii tuntemaan oman kropan ja sitä kautta saa sitten itseluottamuksenkin.

ARTTU ILMOITTAUTUI Marathon des Sables -kilpailuun jo yli vuosi sitten. Viime elokuussa käydyn terämieskilpailun jälkeen alkoi harjoittelu.

– Tietyllä tapaa valmistautuminen alkoi silloin jo vuotta aikaisemmin. Toisaalta kestävyyspohjaa tehdään vuosia eli tarkkaa päivää valmistautumisen alkamiselle ei voi sanoa, Arttu miettii.

Tavallinen ihminen joutuisi hoitoon juostuaan autiomaassa 240 kilometriä.

– Tänään olen lähdössä seuraavaan juoksukisaan ja nyt on kolme viikkoa siitä edellisestä.

– Lihakset tuntuivat palautuneen noin neljä päivää kisan jälkeen, mutta jos lähtee äkkiä kokeilemaan, huomaa kyllä, että kroppa ei ole palautunut vielä.

– Kyllä siis kropan palautumiseen menee viikkoja ja hermoston palautuminen voi kestää myös useamman viikon, ultrajuoksija arvioi.

Kisamatkat osallistumismaksuineen tekevät aikamoisen loven kukkaroon. Arttu ei kuitenkaan suostu asiaa edes pohtimaan sen enempää.

– Joka kisassa oppii itsestään ihan uusia asioita. Jos sitä sillä tavalla käy mittaamaan, se onkin aika edullista, Arttu filosofoi viisaasti.

KESKUSTELUA AIHEESTA

NÄKÖISLEHTI

Koti-Karjala ilmestyy myös näköislehtenä.

Kirjaudu palveluun ›

Tilaa näköislehti ›

GALLUP

Käytätkö nasta- vai kitkarenkaita talvella?

KUVAGALLERIAT

Katso lukijoiden kuvat sekä Koti-Karjalan toimituksen kuvagalleriat.

KUVAGALLERIAT ›