|
Muutama vuosi sitten menin Kiteen Musiikkiin ostamaan jotain
kitaratarpeita itselleni. Heti ovella törmäsin kahteen herrasmieheen
touhuamassa kauniin nailonkielisen kitaran kanssa, vaihtoivat kielet.
Kyselin, mistä soitin oli peräisin ja kauppias Esa Leinonen kertoi,
että ”tämä herra tässä, Iiro, sen väsäsi”.
Pääsin kokeilemaan sointia ja kaulan tarkkuutta: erinomaiset!
Kyselivät minulta, minkä hintaluokan soitin oli kyseessä. Ehdotin
puolta tonnia, mutta kun tiesin, että se soitin oli tehty käsityönä
alusta loppuun, tarjosin jo nelinumeroista lukua.
Hetki Hollolassa
Kiteen Lepolahdella 17.11.1 926 klo 6.00 aamulla syntynyt Iiro Aalto
kerkisi lapsuudessaan asumaan vähän aikaa myös vanhempiensa
kotikonnuilla Hollolassa isän, Heikki Aallon, tilanhoitajantyön
loputtua Lepolahden tilalla.
Axel Branderin kuultua tilanhoitajan olevan käytettävissä, hän kutsui
Iiron isän takaisin Kiteelle työnjohtajaksi, pehtoriksi Koivikon
tilalle.
– Jotakin pientä vielä muistan sieltä Koivikolta, saviset kengät
ainakin, Iiro nauraa.
– Isän pesti kesti kolmisen vuotta ja sitten hän jo ostikin tilan
Kiteenkylästä.
Vähän sodasta,
hieman koulusta
Sotaan Iiro meni ilmatorjuntaan 17-vuotiaana. Alokasaika meni Viipurin
pommituksissa. Sieltä tie vei Vuoksenniskalle ja Uttiin. Sota-ajan
kokemuksista syntyisi varmaankin kokonainen kirja, jos ottaisi mukaan
myös kokemukset Lapista.
Sodan jälkeen Iiro Aalto kävi Siikasalmen maamieskoulun ja sai
ensimmäiset kehut käsityötaidoistaan veistonopettajalta.
Hieman myöhemmin oli vuorossa Ammatinedistämiskeskuksen
maanmittarinkoulutus Helsingissä, joka vei harjoitteluun myös
Pielisjärvelle.
Veljen sairastuttua kotitilan työt kuitenkin lankesivat Iirolle ja
sille maanviljelijän tielle mies jäikin aina vuoteen 1985, jolloin
tilaa ryhtyi hoitamaan oma poika, Tero Aalto.
Soitinkipinä
Ihmettelen, mikä saa miehen ryhtymään yhteen vaikeimmista puusepäntyön
alalajeista, soitinrakennukseen.
– Kipinä tuli jälkipolvelta. Tein ensin tyttärentyttärelle kanteleen,
Iiro muistelee.
– Tyttärenpojalle tein sitten afrikkalaisen rummun.
– Sitten nuorin poika, Riku, sanoi, että pitäisi tehdä akustinen
kitara; sen verran jo tiesi, että akustinen piti olla.
– Sanoin, että enhän minä semmoista osaa tehdä, Iiro hekottaa.
– Ajatus jäi kuitenkin itämään ja meni monta vuotta, kunnes yhden
kerran arvelin, että pitäähän sitä kokeilla.
Kirjaston ja
mestarin ohjeilla
Se kokeilu oli juuri se sama kitara, jota kokeilin musiikkiliikkeessä.
Aikamoinen kokeilu! Olin itse vielä kuulemma kysynyt kitaran
merkkiäkin, niin vakuuttunut olin työnjäljestä ja soinnista.
Internetistä ei aluksi löytynyt ohjeita kitaran rakentamiseksi,
kirjastosta kylläkin. Siellä oli muutama englanninkielinen kirja,
joista Iiro tajusi kuvat, muttei tekstiä.
– Hyvin sujuvasti kuvia katselin ja numeroita arvailin, että mitä ne
tarkoittaa, Iiro nauraa kihittää.
Kirjojen ja puuseppämestari Seppo Auvisen avulla puuntaivutuksen salat
alkoivat aueta.
– Jostain kuulin myös, että pihlaja olisi hyvä soitinpuu.
– Minulla olikin varattuna pihlajapalikoita nikkarinpuuksi ja niistä
syntyivät sivut.
– Sitä voisi luulla, että puuntaivutus on vaikeata, mutta ei se sitä
loppujen lopuksi ollutkaan.
Pienestä kiinni
Kannen ja pohjan työstäminen on jokseenkin haastavaa puuhaa. Silloin
puhutaan millin kymmenesosan paksuuksista.
Lisäksi sisäpinnoille liimataan tukirimat, joitten materiaali, määrä
ja sijoittelu vaikuttavat osaltaan sointiin.
Liimaukseen Iiro löysi sopivan amerikkalaisvalmisteisen liiman, joka
voittaa ominaisuuksiltaan perinteiset puu- ja keittoliimat. Useimmiten
nauhoitettu otelauta ostetaan valmiina, samoin virityskoneisto.
Tällä hetkellä ei ole Iirolla kitaraa tekeillä, mutta puolivalmis
virsikannel odottelee itse tehdyn vaatekaapin päällä viimeistelyä.
– Ei ole uutta kitaraa tulossa, kun ei ole kukaan pyytänyt, Iiro Aalto
virnuilee.
Pitäisiköhän jonkun tehdä lapsia?
Aladár Bayer
|
|
